maanantai 9. joulukuuta 2013

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuvaussihteereistä

Televisiotorstaissa kysellään laadukkaan kotimaisen tv-sarjan perään. Sketsiviihteen puolelta löytyisi mainiot Studio Julmahuvi ja Velipuolikuu, mutta palan halusta kertoa teille siitä kaikkein parhaimmaista, laadukkaimmasta ja hitto vie, jopa jännittävimmistä ja hämmentävimmistä kotimaisista televisiosarjoista joita olen koskaan nähnyt. Kaikkien aikojen ehdottomasti paras on Neil Hardwickin käsikirjoittama ja ohjaama Pakanamaan kartta vuodelta 1991.


Kuva: cdon.com

Aloitetaan vaikka siitä, että tämä sarja opetti minulle uusia asioita. Ensinnäkin, että suomessa voidaan tehdä kansainvälisesti kovatasoista tv-draamaa. Toiseksi sain oppia ja nähdä millaista on kuvaussihteerin työ. Ylen elävä arkisto kertoo sarjasta seuraavasti:
"Neil Hardwickin suurteos Pakanamaan kartta ei ainoastaan ollut mestarillinen. Aivan uudenlaisen rakenteensa vuoksi se teki myös suomalaista tv-historiaa. Uutta oli laajan ja moniulotteisen tarinan rakentaminen palapelimäisesti useille aikatasoille. Katsojaa ei päästetty helpolla: pysyäkseen tarinan tasolla oli katsojan keskityttävä näkemäänsä herpaantumatta. Siitäkään huolimatta mikään tarinassa ei ollut ennakoitavissa. Vuonna 1991 ensiesitetty sarja nostattikin tuoreeltaan suoranaisen mediamyrskyn."
Hienoa sarjassa on myös se, että monet sen aiheista ovat edelleenkin ajankohtaisia. Vaikka puhelimet ovat muuttuneet, on ekoterrorismi edelleenkin in, hit ja pop. Tässä Hardwick oli ehkä jopa aikaansa edellä.

Voima-lehdessä on ilmestynyt Ville Lähteen kirjoittama artikkeli Paluu Pakanamaalle, jossa kirjoittaja on haastatellut Neil Hardwickia sarjan syntyvaiheista. Mielenkiintoista luettavaa. Hardwick kertoo muun muassa kirjoittaneensa sarjan kertaalleen uusiksi nähtyään Dennis Potterin Laulavan salapoliisin. Selittää paljon.




tiistai 3. joulukuuta 2013

One day, a man entered my belly

”All of life’s riddles are answered in the movies” - sanoo Steve Martinin esittämä hahmo elokuvassa Grand Canyon. Movie monday kysyikin eilen lauseeseen viitaten - mikä elokuva on mielestäsi vastaus näihin arvoituksiin? No, monikin elokuva on minulle tärkeä. Suurimman totuuden on kuitenkin kertonut animaattori Marie Paccou lyhytelokuvallaan Un Jour.

Kuvalainaus: MariePaccou.com

Un jour valmistui vuonna 1997. Alkuvuodesta 1998 se voitti Tampereen lyhytelokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Paccoulta löytyy muitakin lyhytelokuvia, mutta tämä on se kaikista parhain, ja se joka ainakin minuun on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Ensinäkemästä on kulunut jo viisitoista vuotta, mutta liikutun edelleenkin aina nähdessäni tämän neliminuuttisen animaation. 

Animation World Magazinesta löytyy hieno ja tarkka arvio kyseisestä teoksesta. Un Jour: A Woman's Metaphorical Narrative -nimisestä artikkelista voi lukea yksityiskohtaisen kuvauksen koskien animaation tarinaa, tekniikkaa ja jopa tulkintaa. Hauskaa on myös se, että artikkelin lukemiseen menee suunnilleen sama aika kuin animaation katsomiseen. Ehkä enemmänkin.

Un Jour löytyy netin kätköistä katsottavaksi, vaikkakaan Paccoun omilla sivuilla (joille linkki tuossa kuvatekstissä) englanniksi tekstitetty videolinkki ei ainakaan äsken toiminut. En ole nähnyt tätä milloinkaan suomeksi tekstitettynä, joten jos on Ylellä esitetty haluaisin kovasti tietää miten tuo alkulause "one day, a man entered my belly" on käännetty. Ehkä tämä ei edes toimisi suomalaisin tekstein. 

Minulle tämä animaatio on totuus elämästä ja vastaus kysymyksiin. Se vain on.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tapaus Manchevski

Movie Mondayssa kysyttiin eilen täysin minulle räätälöity kysymys. Tai siltä ainakin tuntui. Kysymys kuuluu suoraan lainattuna näin:
Oletko kohdannut jonkin elokuvan, näyttelijän, ohjaajan tai minkä tahansa lähinnä elokuviin liittyvän asian tai henkilön, jota et voi sietää. Ja mikä tekee kaiken vielä pahemmaksi on, että tunnut olevan vihasi kanssa yksin. Ensinnäkään et voi valittaa kyseisestä kenellekään. Sitten tiedät, että asia ei muutu, koska kaikki muut pitävät siitä tälläisenään. Sidenote: "muut"= ketä tahansa; perheesi, ystäväsi, valtamedia jne.

Vastaukseni on tämä:

Aluksi toki luulin ja ajattelin, että vastaus olisi ollut Herra Tarantino itse. Hetkellisen pohdinnan jälkeen totesin kuitenkin, että näin ei ole asian laita. Pidän Tarantinosta. Pidän Reservoir Dogsista, pidän loisteliasta (alkuperäis)käsikirjoituksista Natural Born Killersiin ja True Romanceen. Pidän myös Kunniattomista paskiaisista. Pidän Tarantinosta henkilönä, näyttelijänä ja joissain määrin myös ohjaajana, mutta se jota inhoan on Pulp Fiction. Ja sen maine. Tähän kaikkeen on syynä tapaus Manchevski.

Syyni on tämä:

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Machevski (etunimeltään Milcho) ohjasi kolmeen episodiin jaetun elokuvan Ennen sadetta (Before the Rain, Пред дождот) osin kotimaassaan Makedoniassa ja osin Lontoossa. Sen näyttelijät ovat Katrin Cartlidgea lukuunottamatta slaavilaisia. Elokuvan kerronnallisessa rakenteessa on samankaltainen "koukku" kuin Pulp Fictionissa, paitsi että jatkumo ei täydenny viimeisen palasen myötä, vaan se muodostaa spiraalin. Tiedän että tätä on hankala selittää sellaiselle joka ei ole elokuvaa nähnyt, mutta yritetäänpä vielä kerran...

Eli Pulp Fictionissahan on nokkelasti vaihettu tarinan viimeisen ja keskimmäisen palasen paikkaa. Katsoja siis tietää tarinaa eteenpäin jo enemmän ja menee jopa hiukan sekaisin kun huh huh tuli liikaa informaatiota. Monelle amerikkalaiselle tässä elokuvassa varmaan mennäänkin niin tajunnanräjäyttävällä kerrontatekniikalla että se hipoo suorastaan taidetta. Itsekin muistan kuulleeni seuraavanlaisia kommentteja: "Se on just se juttu. Että jos se ois vaan oikeessa järjestyksessä niin sehän olis ihan tyhmä." Juuh. Ja joku kertoi videoalaa opiskelleesta kaverista, joka oli leikannut filmin kronologiseen järjestykseen. Ja joo-oo. Ihan tylsä oli.

Itseäni siis harmitti suunnattomasti se, että kahta palikkaa keskenään vaihtamalla saatiin mainstream-yleisö sekaisin. KAHTA PALIKKAA! Luojan kiitos nykypäivänä pitää sentään vääntää irreversiblet että edes joku kohahtaa. No niin, mutta palataanpa Manchevskiin. Ennen sadetta -elokuvassa oli siis myös vaihdettu palikoiden paikkaa. Mutta toisin kuin Pulp Fictionissa niiden paikat eivät olleet samalla tavalla kronologisesti ennalta-arvattavia. Kun kokonaisuus päättyy, palat eivät loksahdakaan paikoilleen vaan alusta tulee loppu, lopusta alku tai oikeastaan ihan miten vaan. Sillä kuten elokuvassa toistetaan "ympyrä ei ole pyöreä." Ja Manchevskin "palikkavaihdolla" on myös syy, jota edesmennyt elokuvaguru Roger Ebert analysoi elokuva-arviossaan näin:
The story circles back on itself, something like "Pulp Fiction," and there is a paradox, a character who seems to be dead at a time he is still alive. Manchevski was not influenced by Quentin Tarantino; they were making their films simultaneously, and in "Before the Rain" the circular structure has a deeper purpose; it shows that the cycle of hate and bloodshed will go on year after year, generation after generation, unless somehow men find the will to break with it.

Minullekin ihmiset usein toteavat Pulp Fictionin tulleen ensin. Näin tietenkin olikin Suomessa, jossa Ennen sadetta nähtiin lähinnä elokuvakerhojen ohjelmistoissa. Todellisuudessa Manchevskin elokuvan ensi-ilta oli 1. syyskuuta 1994 Venetsian elokuvajuhlilla. Ja Pulp Fictionin kuukautta myöhemmin 14. lokakuuta 1994 jossain Yhdysvalloissa. Itse näin sattuneesta syystä Ennen sadetta -elokuvan ensin, ja Pulp Fictionin vasta myöhemmin. Tämän vuoksi Tarantinon "kohuttu" elokuva ei herättänyt minussa mitään muita tunteita kuin pettymystä ja närää. Jos vaan olisin silloin voinut lukea tuon Ebertin arvion ja päässyt siteeraamaan, niin olisi moni riita jäänyt riitelemättä.

Elokuvat muuten kisasivat Oscareistakin samaan aikaan. Pulp Fiction keräsi ehdokkuuksia lähes kaikilta osa-alueilta - Ennen sadetta sieltä ainoalta ulkomaalaisille sallitulta. Kyseisenä vuonna Oscar-harava oli kuitenkin über-mainstream-elokuva Forrest Gump. Mutta saihan tuo Quentinkin kantaa kotiin palkinnon parhaasta alkuperäiskäsikirjoitusta. Manchevskille ei Oscaria suotu, mutta onpahan miekkosella komea lista muita elokuvasta pokattuja palkintoja.

Ennen sadetta on upea upea elokuva joka kaikkien maailman ihmisten tulisi katsoa. Unohtakaa jo se pirun Pulp Fiction!



lauantai 16. marraskuuta 2013

Kaikki on hyvin

Musiikkihaasteessa menossa päivä 11.  Day 11- A song that is amazing to hear played live. Ei ole montaa sellaista kappaletta joihin olisin ihastunut päätäpahkaa liveversiona. Eli tarkoitan tässä nyt sellaista hetkeä että kuulen jossakin keikalla bändin soittavan minulle täysin vierasta kappaletta ja todellakin tipahdan sen upeudesta. Muutaman kerran näin on kuitenkin käynyt. Ensimmäinen mieleentuleva oli Kapteeni Ä:nen keikalla kuultu Pläski. Sitä ei taidettu kuitenkaan koskaan sinä versiona levyttää. No, ei tätä valintaanikaan ihan sellaisenaan tietenkään ole.

Jotain minussa mullistui monta vuotta sitten Tallinnalaisella rock-klubilla kun olin kuulemassa J.M.K.E:n keikkaa. Kesken keikan sinne kapusi mies mikrofonin ääreen ja hyvin eleettömästi esitti kappaleen jossa laulettiin toistuvasti "kaikki on hyvin". Koska en Villu Tammea lukuunottamatta tuntenut virolaista punk-skeneä, en siis tuntenut laulua, laulajaa enkä sitä miksi kaikki hullaantuivat hänen kavutessaan lavalle. Mutta laulu iski kuin tykki.

Tänä päivänä tiedän toki mistä ja kenestä oli kyse. Lavalle nousi ViroPunkin airut, Tõnu Trubetsky. Bändinsä Venneskond oli aikoinaan alun perin levyttänyt kappaleen, mutta Vürst, eli ruhtinas Trubetsky, oli tehnyt siitä neliraitaversion myös J.M.K.E:n kanssa. Liveveto kuulostaa sata kertaa paremmalta kuin tuo levytetty rämistys. Tulen aina onnelliseksi kuullessani tämän, ja muistan hyvin miltä tuntui kuulla se ensimmäistä kertaa ja kaikki oli hyvin. Ai jai. 

Kõik on hea

Ahh
Vaevata
Mul pole tõesti miskit kaevata
Kõik tuleb kätte ilma vaevata
Jah kõik on hea kõik on hea

Ahh
Paremaks
Ja päiksetõus läeb aina varemaks
Ja maailm läeb aina paremaks
Jah kõik on hea kõik on hea

Ahh
Helgemaks
Ja taevas läeb uha selgemaks
Ja elu läeb üha helgemaks
Jah kõik on hea kõik on hea

Ahh
Kõik on hea kõik on hea
Kõik on hea hea kõik on hea

Ahh
Keelatud
Kõik halb on ammu ära keelatud
Ja murepisar alla neelatud
Jah kõik on hea kõik on hea

Ahh
Kõik on hea kõik on hea
Kõik on hea hea kõik on hea


Lyriikat lainattu täältä. Ja ne onkin todella hienot. Virolainen laululyriikka on jostain kumman syystä muutenkin lähellä sydäntäni. Mutta mutta... Koska en voi tarjota teille oman kokemukseni kaltaista videopätkää, valitsin tuutin kätköistä Venneskondin liveversion. Lämmin tunne tulee tästäkin. Nauttikaa! Se oli käsky.



Tänään...


Heräsin siihen, että halusin uudelleennimetä kirjoitukseni. Näin on. Nyt ne ovat paljon mukavampia ja olen tyytyväinen.


perjantai 15. marraskuuta 2013

If it's already been done, undo it


Musiikkihaasteessa - Day 10 An awesome driving track.  
Kun ajan yksin, kuuntelen aina tätä. 
Tai ainakin niin aina kun levy löytyy autosta.






Pysy aina pikkuveljenä

Eilen kysyttiin tv-torstaissa eri sarjojen välisten hahmojen yhtäläisyyksiä. Tänään vasta löysin vastauksen. Oikeastaan vastaukseni oli itsestään selvä, mutta kesti tajuttoman kauan löytää sen toisen sarjan nimi, sillä se ei vain ollut mielessä eikä löytynyt muuten kuin selaamalla tarpeeksi kauan perhe-aiheisten amerikkalaisten sitcomien listaa. Huh. Jostain kumman syystä halusin kuitenkin nähdä asian eteen vaivaa, ja kyllä se kannattikin, sillä kumma kyllä sarjojen nimetkin ovat lähes identtisiä.

Aiheenani ovat siis oudot pikkuveljet. Nämä kaksi hahmoa tulivat heti mieleen, sillä ovat molemmat sekä ehdottomia suosikkeja kyseisistä sarjoista (vaikka aika yhtä yhteneviä ovat myös äidit, isät ja isoveljetkin) että todellakin hyvin samankaltaisia. Ensimmäinen hahmoista on hitusen vanhempaa kaliiperia, joten aloitetaanpa hänellä. Kyseessä on Dewey sarjasta Malcolm In the Middle (Veljemme on nero 2000-2006).

Kuva: cdon.com

No ensinnäkin Malcolm in the Middle on mielestäni oikeasti hauska sarja. Mutta kaikista hauskinta siinä on Dewey. Tässä hiukan lainattua esittelyä Deweyn hahmosta:
In the earlier seasons, Dewey was shown to have a very poor grip on reality. Often from his point of view when he asks his parents nicely for something while in reality throwing a horrendous tantrum. He had often been shown biting heads off his toys, eating parts of a teddy bear, marbles, coins, and even underwear. His memories and fantasy also deviated away from reality or the current situation greatly as when he remembered a car incident he was driving while Lois was saying his name, and while Malcolm and Reese were fantasizing on how cool they would look on a motor bike, Dewey was imagining himself with six arms.
Dewey has memories from when he was a baby and dropped by his grandparents. Dewey is about to follow his brother into the gifted class, only to have Malcolm help him stay in normal classes. Malcolm has Reese complete Dewey's test, which accidentally gets Dewey thrown into the "Special" class, which is full of kids considered lost causes. Students in this class are known as the "Buseys" (a reference to actor Gary Busey). Dewey has since organized the class to desire more normalized expectations, and taught them standard lessons. He has been trying to show that they are just as capable as others, and has organized them to do things such as performing an opera he wrote based on his family.


Siirytäämpä sitten seuraavaan, hiukan tuoreempaan sarjaan. Tämä on nimeltään tietenkin vain the Middle, sillä siinä ei esiinny Malcolm -nimistä henkilöä. Tuotanto on aloitettu vuonna 2009 ja ilmeisesti yhä jatkuu (viisi seasonia on jo melkein paketissa). Asetelma on hyvin samankaltainen aiempaan nähden. Vanhemmat ja lapset keskipisteessä. Mikäs siinä, toimii aina. Middle keskittyy kuitenkin hiukan enemmän aikuisten välisiin kuhinoihin.

Kuva: cdon.com

Hauskinta Middlessä on kuitenkin pikkuveli Brick kaikkine omituisuuksineen. Voisin hyvin nähdä Brickin ja Deweyn veljesparina. Niin samanlaisia outolintuja molemmat ovat. Tässä hahmokuvausta wikipediasta:
Atticus Shaffer as Brick Heck, youngest of Mike and Frankie's children, loves to read and has a habit of repeating words from his previous sentence to himself in a whisper. In season 1 episode 5, it is revealed that he possesses an eidetic memory. He is smarter than most teenagers, having read Of Mice and Men, a book his elder brother is struggling with at the same time. He also loves the "Planet Nowhere" series, and the real-life "Percy Jackson and the Olympians" . He is exceptionally intelligent but easily distracted, leading him to procrastinate on doing his homework assignments and projects. Brick is a known gephyrophobiac, and is fascinated with fonts. Due to his awkwardness, he struggles to make friends. In Season 2 he befriended an equally awkward boy named Arlo, whom Brick himself struggles to deal with. There has been a lot of mention of occupational therapy, but he hasn't actually seen an OT yet.
 
En tiedä onko tämä "oudon pikkuveljen" hahmo yleinen stereotypia. Ihan äkkiä en keksi muita sarjoja joista seltainen löytyy. Tyhmä isoveli lienee se yleisempi ja tutumpi stereotypia. Mutta huikkailkaapa jos muistatte heti lisää näitä pieniä ja omituisia pikkuvelikultia.

Terveisiä omalle oudolle pikkuveljelle!


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Monta sataa lauantaita sitten

Musiikkihaasteessa Day 9 Your favourite new release (2 months). Tässä nyt mennään juuri ja juuri sillä hilkulla että vieläkö ollaan siina kahden kuukauden sisällä. Mutta jos lasketaan levyn julkaisusta tai musiikkivideon julkaisusta niin juuri mahtuu mukaan. Rap-yhtye Gasellien toinen albumi "Aina" kun julkaistiin 25. lokakuuta 2013. Ja albumin kolmas musiikkivideo "2006" julkaistiin syyskuussa 2013. Lokakuun sateissa minua riemastutti kyseinen rap-ralli. Jotain surullista, tylyä, kornia ja hyvin huvittavaa. Karu taustakomppi, osin ei-niin-hyvät tekstit, mutta välillä niin osuvat että en voinut olla samaistumatta. Valintani omaksi suosikikseni uusien julkaisujen joukosta on siis 2006. Ihan vain, koska "viimeks oli hauskaa vuonna 2006". Videon voi katsoa täältä.

Kuvalainaus: Wikipedia

tiistai 12. marraskuuta 2013

She was Lola in slacks. She was Dolly at school. She was Dolores on the dotted line.


Onko olemassa elokuvaa joka on parempi kuin kirja, johon se perustuu? Se on kysymyksenä tämän viikon leffamaanantaissa. Äkkiseltään vastaan että ei. Tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että on joitakin  niin kamalia elokuvasovituksia, että ne tulee aina ensimmäisenä mieleen (eli aina ja ikuisesti Selbyn loistava romaani Last exit to Brooklyn ja sen totaalisen tärviöity Uli Edelin ohjaama filmisovitus). On myös elokuvia joita en uskalla katsoa siksi, että kirjat joihin ne perustuvat ovat minulle niin tärkeitä. Nyt kun tämä Selby-hana avattiin, niin ei, en siis ole nähnyt Unelmien sielunmessua vieläkään. Katsotaan milloin saan rohkeutta tarpeeksi. Myös Nälkäpeliä tässä mietin. Luin trilogian pitkällä lomalla kun halusin olla in hit ja pop, eli ymmärtää nuorison intoa ko. kirjoja kohtaan. Oli jonkinlainen Battle Royale -henki noissa kirjoissa, eli on siis mahdollista että onnistuisi elokuvanakin, koska niin kävi myös BR:lle.

Mutta onhan noita ihan päteviäkin elokuvaversioita. Eri asia on sitten se, tekevätkö ne kirjalle kunniaa sille uskollisena, vai muuttuvatko ne kuinka omaleimaisiksi tulkinnoiksi alkuperäisteoksesta ohjaajiensa ja dramatisoijiensa käsissä. Esimerkiksi Kubrickin tulkinta Hohdosta ja Luhrmannin Romeo + Juliet ovat toki katsomisen arvoisia, vaikkakin kovin erilaisia alkuperäisversioihinsa nähden. Oivia ja kirjoille hyvin uskollisia sovituksia ovat muun muassa Gilliamin Fear and Loathing in Las Vegas ja jo edellämainitun Edelin versio Huumeasema Zoosta. Ja jos sarjakuva lasketaan niin tosi lähelle pääsee myös Watchmen, sillä mielestäni elokuva on yhtä hyvä kuin sarjakuva.

Mutta nyt pitäisi siis miettiä vielä syvemmälle... onko olemassa kirjaa jonka elokuvasovitus nousee lukukokemusta paremmaksi. Pitkään tahkottuani aiheen parissa päädyin seuraavaan. On eräs elokuva, joka jotenkin tiivistää ja selventää kirjan tarinaa ja kertojan välillä sangen sekavaakin ajatuksen juoksua. Luin kirjan, mutta huomaan nyt kaipaavani mieluummin sen elokuvaversioita. Elokuvaversioita on kaksi, ja tässä hehkutan nyt sitä vanhempaa (vaikkakaan en mitenkään voi lytätä kyllä uudempaakaan), Kubrickin tulkintaa vuodelta 1962. Kyseessä siis suuria kysymyksiä ja hämmentäviä ajatuksia herättävä, iki-ihana Lolita, joka perustuu Validimir Nabokovin samannimiseen kirjaan vuodelta 1955. Oman Lolitani olen lukenut niillä legendaarisilla pornokansilla, kaksiosaisena pokkarina. Edelleenkään en oikein ymmärrä miksi siinä kannen kuvassa on aikuinen nainen sälekaihtimia vasten. Postauksen kuvassa on Italialaisen painoksen kansi, se kun tuntui sopivan mielestä suomalaista pornokantta paremmin. Vastaukseni leffamaanantain kysymykseen on siis Lolita.

"Lo-lee-ta: the tip of the tongue taking a trip of three steps down the palate to tap, at three, on the teeth. Lo. Lee. Ta. She was Lo, plain Lo, in the morning, standing four feet ten in one sock. She was Lola in slacks. She was Dolly at school. She was Dolores on the dotted line. But in my arms she was always Lolita."
Kuva: cdon.com






sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Liskoihmiset

Vastailen nyt muutamaa päivää myöhässä tähän tv-torstain haasteeseen. Haasteessa pyydetään nimeämään tv-sarjan hahmo, jota olet joskus inhonnut, mutta joka jostain syystä on onnistunut voittamaan minut puolelleen. Haasteessa pyydetään myös kertomaan mistä kyseinen muutos mahdollisesti johtui.

Jostain syystä tiesin heti mitä vastaisin, joten täysin tämän intuition varassa sitten vastaankin. Valintani on Jane Badlerin esittämä Diana, sarjasta V. Selitystäkin riittää, mutta ensin joudun tutkailemaan hiukan sarjan taustoja ja sitä miten ja milloin niitä suomessa esitettiinkään jotta muistaisin oikein "tarinan" kulun. Siis oman tarinani joka kertoo siitä, miten ja milloin aloin pitämään Dianan hahmosta.

Ensimmäisellä tv-kierroksellaan suomessa (en löytänyt tarkkaa ajankohtaa äkkiseltään, mutta jonnekin 80-luvun jälkipuoliskolle tuon ajottaisin), esitettiin ilmeisesti vain alkuperäinen kaksiosainen minisarja. Toisella kerralla (muistaakseni) mukana oli jo The Final Battle jaksot. Näitä seurannutta V-sarjaa ei taidettu ruudussa koskaan nähdäkään, mutta jaksot oli videovuokraamoista saatavissa. Kyseinen sarja on saanut siis kunnian olla ensimmäinen niin fanittamani tv-sarja, että kotiin todellakin kannettiin kaksi muovikassillista vhs-kasetteja jotta saatiin vierailijat kuriin. Seuraavan kerran vhs-kasetteja kannettiinkin vasta Twin Peaksin aikaan. Hiukan sekavaa oli selvittää sarjan todellista kulkua, mutta täältä löytyy kattavasti tietoa kaikista sarjaan kuuluvista osista ynnä oheistuotteista. Fanisivuista kiinnostavin ja kuvarikkain sen sijaan on tämä. Alkoi kiinnostamaan myös tuo uusin rykäys vuosilta 2009-2011, erityisesti nyt kun tiedän Dianankin siinä olevan.

Mutta Dianasta siis... Hänhän siis oli vierailijoiden komentaja, viralliselta arvoltaan Chief Science Officer. Lisää Dianan luonteenkuvasta voi lukea täältä. 80-luvulla sympatiani olivat tietenkin vastarintaliikkeen puolella, joten luonnollisesti inhosin Dianaa. Pitkää sarjaa (V-series) katsoessa Diana alkoi jotenkin rasittaa ja ärsyttää enkä siis yhtään lämmennyt hänen liskoilulleen (jota siis oli yhä enenemissä määrin noissa lisäjaksoissa). Pidin alkujaksojen ja Final Battlen tunnelmista muutenkin enemmän. Dianasta aloin pitää vasta aikuisiällä DVD-kertauksen yhteydessä. Taisin olla vasta silloin kypsä ymmärtään ja arvostamaan Dianan sadistisia piirteitä ja aloin kompata muutenkin enemmän vierailjoiden meininkiä. Diana on aika kova lady, jolle soisin maailman herruuden mielelläni. Vahva vanhva nainen!

Löysin myös tällaisen mielenkiintoisen kirjoituksen alkuperäisestä V-sarjasta. Siinä sivutaan monia niitä ajatuksia ja asioita joita itsekin tuumailin sarjan uudelleenkatselun yhteydessä. Kirjoittaja kertoo myös ajatuksistaan uutta V-sarjaa kohtaan. Mielenkiintoista.


Kuva: cdon.com

Äsht. No nyt alkoi se teemamusiikkikin soimaan päässä. Ei pitäisi ajatella V:tä näin paljon kerralla. 
Over and out.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kuka tappoi Karenin?

Leffamaanantaissa kysellään Meryl Streep -mieltymyksiäni. En oikeastaan taida sellaisia hirveästi omistaa, mutta enpä saa vilunväristyksiäkään häntä ajatellessani, toisin kuin käy esimerkiksi Jennifer Jason Leighn kohdalla. Ynh...

Meryl Streep on esiintynyt muutamissa erinomaisissa elokuvissa ja toisaalta taas jotkut hänen rooleistaan ovat hillittömiä (toisin kuin elokuvat joissa ne ovat). Esimerkiksi Julie & Juliassa Streepin roolisuoritus on aivan täydellinen vaikka itse elokuva jääkin minulle jonnekin puolihöttöisen hattaran tasolle. Samoin Streepin tulkinta Karhiaisessa on upea, vaikkakaan elokuva ei mielestäni koskaan noussut kirjan tasolle.

Alunperin olisin halunnut vastata tähän haasteeseen Tony Kushnerin näytelmäfilmatisoinnilla Angels in Americasta. Siinä Meryl Streep esittää näytelmän mukaisesti kolmoisroolia mormoniäitinä, Ethel Rosenberginä sekä yhtenä enkeleistä. Upeasti ja näytelmälle uskollisesti dramatisoitu AIA lasketaan ilmeisesti kuitenkin televisiodraaman puolelle, joten siirryn asiassa eteenpäin.

Seuraavaksi suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Merylin tulkinta tosielämän sankarista Karen Silkwoodista. Mike Nichols ohjasi Silkwoodin tarinan elokuvaksi vuonna 1983. Ja olipa Meryl-rouva Oscar-ehdokkaana tästäkin roolistaan. Myös Cher tekee kertakaikkiaan elämänsä kenties parhaimman roolityön tässä elokuvassa. Saattaa nimittäin olla, että syy miksi Merylin suorituksesta pidän johtuu juurikin hänen ja Cherin välisestä kemiasta.
Kuvalainaus: Wikipedia

perjantai 1. marraskuuta 2013

TV-sarjojen musiikista

Päivän teemana tänään on tv-sarjojen musiikki. TV-torstaissa kysytään minkä kappaleen tai yhtyeen olen löytänyt tv-sarjan avulla. Oma löytöni ei ole uusi, ja olen oikeastaan kuullut kappaleen ennen sarjan näkemistä. Pidän laulusta paljon, ja erityisesti pidän sen tunnelmasta. Ihastuin myös siihen miten mainiosti laulu sopii sarjan teemamusiikiksi ja kuvastaa sen henkilöitä. Kappaleen taustalla on Liisa Akimof (jonka kädenjälkeä näkyy ja kuuluu muutenkin sarjassa), mutta sen laulaa Tavaramarkkinoista tuttu Elisa Korjus. Tavaramarkkinoita olen fanitellut muutenkin (tässä blogissakin), mutta Elisalle ropisi kyllä lisää pisteitä tästä suorituksesta.

Kuva: cdon.com


Laulu on siis Harvoin Tarjolla -sarjan saman niminen teema



Toisessa musiikkihaasteessa sen sijaan on aiheena laulu, joka muistuttaa minua suosikkisarjastani. Alun perin kysymys kuuluu siis näin: Day 8 A song that reminds you of your favourite TV Show. Päivän haasteet tuntuivat sopivan yhteen, vaikkakin vaativat kovin erilaista pohdintaa osakseen.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen nostan suosikkisarjakseni Twin Peaksin ja siitä minua muistuttaa Fire Walk With Me -elokuvasta ja soundtrackilta tutuksi tullut kappale A Real Indication. Kaikessa on kovin vahva Twin Peaks kytky toki. Kappalekin on Lynchin ja Badalamentin käsialaa ja esityskin Badalamentin. Kappale soi elokuvassa vajaan minuutin ajan Bobbyn teemana. Vuosien saatossa onnistuin sotkemaan asian mielessäni niin, että se oli jo sarjassakin aina Bobbyn liikkeiden taustalla (vähän samoin kuin esim. Audreylla oli oma teemansa). Näin ei kuitenkaan ollut, vaan tosiaan laulu soi ainoastaan Fire Walk With Men yhdessä kohtauksessa. Mutta näin ollen siis laulu muistuttaa minua tv-sarjasta. Lisätietoa kaikesta mahdollisesta Twin Peaks huuhaasta tuolta A Real Indication linkin takaa. Siellä myös Lynchin ja Badalamentin video kappaleesta sekä sanat.



tiistai 29. lokakuuta 2013

Rock'n rollin itsemurhaa

Tänään musiikkihaasteessa Day 7 A song by your favourite band. Nyt vetää kyllä suun mutrulle. En oikein osaa nimetä suosikkibändiä (enää). Tuntuu että kuuntelen enemmän sooloartisteja. En ole oikein minkään bändin osalta ole faniutunut niin että osaisin tai omistaisin jokaisen albumin. Ja kun ei suoraan tule mieleen mitään, se taitaa tarkoittaa että sellaista ei ole. On myös aikoja, jolloin jotain on kuunnellut ihan mielettömästi ja sitten taas aikoja jolloin stereoissa ei soi yhtään mitään. Ota nyt tästä sitten selvää...

Tähän vois nyt nimetä viime aikoina eniten kuunnellun, tai eniten livenä nähdyn bändin. Tai sitten sellaisen bändin jonka tuotantoa löytyy eniten omasta levyhyllystä tai vaan sellaisen jonka lähes koko tuotannon omistaa. Mutta onko niistä sitten mikään oikea vastaus. Nostan kuitenkin näin virtuaalisesti hattua Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändille, PMMP:lle ja iihanalle Moon (Cakes)-poppoolle, jonka kaikki levyt todellakin taidan omistaa (olen varmaan yksi harvoista). 

Kunnia laskeutuu nyt kuitenkin legendaarisen suomalaisen tyttöbändin harteille. Suosikkibändini on siis Tavaramarkkinat, jota olen kuljettanut mukanani vaihtelevalla innolla jo lapsuudesta asti (jolloin tosin Liisa Akimofin soolotuotanto oli minulle kovempi juttu). Tilikirja-levyn ja sinkkujulkaisut kun vielä saisi CD:llä. C-kasetti alkaa olla jo aika puhki.




Kirja joka jäi kesken

... uih miten helppo vastata. Jäi kesken ja sai jäädäkin. Edelleenkään ei kiinnosta sitten pätkääkään. Eikä muuten kiinnosta paljon kohuttu ja ihan palkittukin saman kirjailijan seuraavakaan teos. Kertakaikkiaan ei.

Kirja joka jäi kesken on tämä:

Kuva: adlibris.com


Otan pussikaljani mieluummin livenä ja ihan itse nautittuna. Kiitos.


maanantai 28. lokakuuta 2013

Oodi hirttäytyneille

Movie monday kysyy tänään elokuvaa, joka on saanut minut itkemään. Koska olen kova tyttö eläytymään ja pahimmillani olen itkenyt jonkin kertakaikkisen kamalan kickboxing-elokuvan aikana, on vaihtoehtoja vastaukseksi useita. Päätin sitten keskittyä miettimään mikä elokuva viime vuosien aikana on liikuttanut minua kaikkein eniten.

Pyörittelen mielessäni nyt kahta eri elokuvaa, joita en osaa laittaa järjestykseen. Ensimmäisen näin tietäen että jollekin hahmoista käy huonosti ja itkin siksi jo alusta alkaen. En kuitenkaan tiennyt kenelle hahmoista ikäviä tapahtuu, joten tarina tuntui sitäkin traagisemmalta. En nyt sanoisi että tämä elokuva on silti mitenkään elämää suurempi, mutta sen aihe ja teemat vain itkettävät. Piste. Elokuvan tunnelma on melodramaattinen ja tunteet vellovat sitä katsoessa joka suuntaan. Välillä tunsin jopa silkkaa inhoa ja vihaa sen henkilöitä kohtaan. Eniten kuitenkin hämmentää se, että kyseessä on nuortenelokuva. Tämä tanskalaisen Kasper Munkin esikoisohjaus on henkisesti Hip Hip Hora ja Säg att du älskar Mig -elokuvien viitoittamalla tiellä ja ammentaa samoista teemoista. Kyseessä siis tanskalainen nuortenelokuva Hold om mig.

Toinen valintani on elokuva, josta en alkukohtaisesti tiennyt mitään muuta kuin sen kotimaan. Tiesin siis olevani menossa katsomaan Kanadalaista elokuvaa. Kyseinen asia (siis kanadalaisuus) itsessään luo minulle jo jonkinlaisia odotuksia, sillä jos suoraan kysytään niin en äkkiseltään keksi yhtään läpeensä huonoa kanadalaista elokuvaa. Mutta kanadalaisuus sikseen...

Elokuva Monsieur Lazhar yllätti minut kaikin puolin. Se oli koskettava ja lämmin elokuva, mutta yhtä aikaa pysäyttävä ja hämmentävä. Ohjaaja Philippe Falardeausta en ollut aiemmin edes kuullut, mutta taitava hän on sillä elokuva on saanut useita ehdokkuuksia ja palkintoja. Elokuvan tarinan tai teeman osalta en pysty viittaamaan mihinkään muuhun elokuvaan. Voin ainoastaan todeta sen olevan hyvin "kanadalainen". Tunnelmaa voi verrata ehkä Atom Egoyanin elokuviin, ainakin jollakin tasolla. Monsieur Lazharin tarinassa on niin monta punaista lankaa, että en ala tässä sen kummenpiin juoniselostuksiin. Niitä voi kurkkia vaikka IMDB:stä jos elokuva on vieras tai sen tarina kiinnostaa.

Tärkeimpänä lienee kuitenkin nyt se itku. Elokuva sai minut itkemään sekä surusta, ilosta että onnesta. Lopputekstien aikana vuodatetut kyyneleet olivat luultavasti sekoitus kaikkia kolmea- Suurin kysymys kuuluukin minkä ihmeen vuoksi koneenkäyttäjillä on niin kiire lyödä valot päälle ja saada sali tyhjäksi? Minä olisin mieluusti vellonut vielä elokuvan tunnelmissa ja salin pimeydessä.

Nyyh.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Tales of the City

Kirjahaasteessa kysytään parasta lukemaani kirjasarjaa. Vastaan sarjalla, josta pidän luettuna, kuunneltuna (äänikirjana) ja tv-sarjanakin. Jos muistelen oikein, niin ainoastaan ensimmäinen osa on suomennettu. TV-sarjana olen nähnyt ensimmäisen kirjan ja muutaman osan toistakin (ja taas internetin kätköistä löytyy lisää tietoa - kolmaskin kirja on visualisoitu minisarjaksi).

Kirjasarjaan on alunperin kuulunut 6 teosta, joille kirjailija on tätä nykyä kirjoittanut vielä kolme lisäosaa (uusin ilmestyy v. 2014). Näissä nyt ilmestyneissä kahdeksassa teoksessa käydään läpi San Franciscossa asuvien henkilöiden elämään 70-luvulta alkaen aina nykyhetkeen asti.

Kyseessä on Armistead Maupinin Tales of the City -saaga, johon kuuluvat kirjat Tales of the City (suom. Kertomuksia kaupungista), More Tales of the City, Further Tales of the City, Babycakes, Significant Others, Sure of You, Michael Tolliver Lives, Mary Ann in Autumn ja vielä ilmestymätön The Days of Anna Madrigal. Maupin on itse lukenut ainakin kuusi ensimmäistä äänikirjoiksi. Toimivat erinomaisesti myös kuunneltuina.

Kuva: adlibris.com

Ei taida olla toista kirjasarjaa jonka kanssa olisin niin paljon itkenyt ja nauranut kuin tämä. Itselläni on vielä lukematta sarjan uusin, Mary Ann in Autumn, mutta odottelen kirjaa parhaillaan saapuvaksi, joten pian olen taas ajan tasalla Barbary Lanen väen kuulumisista.

Kuva: Adlibris.com

Let me in - let me out


Musiikkihaastessa menossa päivä 6 - Day 6 A song from your childhood.
Äidin c-kasetilta löytyy... tämä oli niin mun suosikki. Paljon mitään muuta en tästä bändistä sitten tiedäkään, mutta onneksi Wikipedia osaa kertoa tähänkin oman osansa.





tiistai 15. lokakuuta 2013

Suojelee sitä kipinää

Day 5 A song from the first band/artist you saw live. Etsitään siis ensimmäistä livekokemusta. Elämäni ensimmäisellä ihan oikealla keikalla (eli siis näitä kaupunkien ilmaiskonsertteja en nyt laske) olin 17-vuotiaana. Pääsin alaikäisenä livahtamaan erään koulun aikuisoppilailleen järjestämälle Kauko Röyhkän keikalle. Se olikin sitten menoa. Sen jälkeen seuraavat melkein kymmenen vuotta kävinkin sitten kaikilla mahdollisilla Röyhkän keikoilla jotka kohdalle sattuivat.

Tässä musiikkivideoilua aitoon Hittimittarityyliin, eli Majavalakki!




maanantai 14. lokakuuta 2013

Now all I got is a Barbie Doll-crotch

Viime viikon haaste meni leffamaanantaissa ohi, koska en osannut vastata. Silloin kysyttiin mitä elokuvaa odotan kaikein eniten. Enhän minä toki odota mitään uutta, vaan rakastan rypeä vanhassa...

Tänään kysytäänkin sitten vuosikymmenen parhainta roolisuoritusta. Vuosikymmenellä viitataan siis vuosiin 2000-2013, mikä on minulle suotuisaa sillä saan palata "vanhaan" ja pääsen näin hyppäämään vuoteen 2001. Eli rimaa hipoen tälle vuosikymmenelle tullaan.

Saanko siis esitellä teille suosikkiroolisuoritukseni, täältä tulee Hedwig!


Hedwigin roolissa monilahjakkuus John Cameron Mitchell joka on paitsi luonut hahmon, myös ollut mukana käsikirjoittamassa näytelmää, elokuvasovitusta ja ohjannut ko. elokuvan. Ärsyttävän nerokasta...

Hedwig and the Angry Inch nyt vain yksinkertaisesti on 2000-luvun alun parhaimpia elokuvia. Niin hyvä että kahdesti piti katsoa valkokankaalta ja yhä menisi. Mutta jos joku muu esittäisi Hedwigiä, voisi jäädä katsomatta.


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

I'm gonna twist your head off, see?

Musiikkihaasteen neljäs päivä - Day 4 Your favourite album track. P.J. Harvey oli jossakin vaihessa minulle erittäin rakas. Tässä kyseisessä kappaleessa on mielenkiintoista se, että pidän huomattavasti enemmän sen demo- kuin originaaliversiosta. Koska internetin syövereistä ko. versiota en onnistunut löytämään, joudutte hyvät ihmiset hankkimaan sen itse itsellenne.

Valintani mielestäni parhaimmaksi albumiraidaksi on allaolevan levyn ensimmäinen raita, Rid of Me. Ja korostan siis että kyseessä on nimenomaan tuon 4 Track Demos -levy, ei Rid of Me levy. Tämä versio on rautaa ja ienverta!



lauantai 5. lokakuuta 2013

Kirja jonka olen lukenut yli kolme kertaa

Kirjahaasteessa jatkan otsikon mukaisesti. Olisi hienoa vastata tähän jollakin upealla klassikolla, mutta valitettavasti kirja jonka olen lukenut reilusti yli kolme kertaa ja jonka aina päädyn lukemaan kun sen vain avaan on tämä:

Eikä siinä oikeastaan mitään valitettavaa ole. Carrie puhutteli minua jo teini-ikäisenä ja varmaan ammennan edelleenkin siitä samasta angstista kun kirjaa luen. Taannoin keskustelin erään miehen kanssa, joka ei kertakaikkiaan ymmärtänyt Carrieta. En tiedä olenko naisena jotenkin etuoikeutettu tajuamaan kirjasta tasoja, jotka miehiltä jäävät löytymättä. Itseäni Carrie riipaisee todella syvältä.

Carrie on juuri sopivan mittainenkin useaan lukuun ja pidän siitä että kyseisen kirjan kanssa herra Kingillä on pysynyt hyvin "lapaset kädessä." Tarina ei siis ole rönsyillyt sinne tänne tuonne ja tuhansiksi sivuiksi. Oletan, että jos Carrie ei olisi ollut esikoinen, vaan kypsynyt kirjaksi asti vasta kymmenen vuotta myöhemmin, olisi pituudeltaan vähintään nelinkertainen.


Aina joskus pohdin miten hienoa olisi nähdä Carrie dramatisoituna näyttämölle - tulisi jotenkin DePalman filmatisointia konkreettisemmaksi. En tiedä onko kukaan koskaan missään tätä näyttämöllä esittänyt. Kertokaa jos tiedätte jotain. Minun puolestani Tampereen teatteri voisi ottaa tämän seuraavaksi King-projektikseen. Tämän(kin) soisin menevän Tampereelle siksi, että siellä pyöri aikoinaan oikein mukiin menevä näytelmäversio Piinasta. Genre on siis jo hallussa.


My friend don't listen to the crowd

Musiikkihaasteessa päivä 3 - Day 3 Your favourite single. Tämä on helppo. Suosikkisingleni on ehdottomasti David Bowien Jump They Say albumilta Black tie White noise (1993). Olin aikoinaan aika otettu siitä, että Bowie teki kappaleen skitsofreniaa sairastanut veli(puoli) mielessään. Pidin sinkusta sen ilmestyessä ja pidän siitä edelleenkin paljon. Mielestäni levyltä ei muuta hyvää sitten löydykään, vaan koko sanoma on kiteytetty tähän yhteen kappaleeseen.


perjantai 4. lokakuuta 2013

Paras tv-sarja joka jätettiin kesken

Ensimmäiseksi ajattelin ehdottaa tähän kaikkien high school -aiheisten tv-sarjojen ehdotonta suosikkiani, Popularia. Muistelin sen jotenkin jääneen kesken. Piti sitten ihan tarkistaa, että miten sen sarjan loppu oikein menikään. Ja niinhän se oli, että ilmeisesti siinä vain varmisteltiin (käsikirjoittajien taholta) että jos jatkoa olisi ollut luvassa niin sitten olisi ollut mistä jatkaa. Mutta ei, tätä sarjaa ei oltu peruttu missään vaiheessa eikä se siis ole keskenjäänyt. Harmillisen lyhyt vain. Popularissa erityisesti ne sivuhahmot miellyttivät mua kovasti, erityisesti ihana sosiopaatti Mary Cherry.

Sitten muistelin sen David Lynchin On the Airin loppuneen myös jotenkin aivan kesken. Ihan vain muutaman jakson muistan nähneeni radioaseman Twin Peaks -tunnelmaisia meininkejä. Mutta enpä kyllä voi tunnustaa muistavani sarjasta mitään muuta kuin tapahtumapaikan ja tunnelman, joten siitä tuskin on TV-torstain kysymäksi parhaimmaksi keskenjääneeksi.

Valintani siis osuu värikylläiseen, hyväntuuliseen ja kertakaikkiseen mainoon tv-sarjaan nimeltä Pushing Daisies. Herttainen tarina ja loistavat hahmot, joista kaikkein eniten taidan kaivata taitouintitätejä (loistavat Swoosie Kurtz ja Ellen Greene). Hienoa oli myös se, että katsoimme sarjaa asuinkumppanin kanssa yhdessä (ei mitenkään normaalia), kun kerrankin löytyi jotain yhteistä ja molempia miellyttävää katsottavaa. Mahtava sarja, jolle kävi kyllä tosi köpelösti.


Kuvalainaus: Wikipedia.org

torstai 3. lokakuuta 2013

Avaat kaasuhanan myrkyttäen

Musiikkihaasteessa on tänään aiheena ensimmäinen ikinä omistamani albumi. Tarkennettuna siinä kysytään: Day 2 A song from the first album you ever bought. Ensimmäinen levyni (tai oikeastaan c-kasettini) oli Leevi and the Leavingsin kokoelma, joka on koottu yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä studioalbumilta. Osa kappaleista on ilmeisesti julkaistu aiemmin vain singleinä, sillä kaikkia ei kolmelta ensimmäiseltä levyltä kuitenkaan löydy. 

Kuvalainaus: Wikipedia.fi

Minä en toki mitenkään erityisesti halunnut ostaa Leeviä, vaan mieluilin tuon huilua soittavan koiran perään. Muistaakseni äiti antoi minulle luvan valita yhden kasetin eikä paremmin katsonut perään mitä valitsin. Hämmennys oli pienellä lapsella suuri, kun kasetilta soikin koiran soittaman huilumusiikin sijaan rempseää "sinä miestenlehdessä pyllistit" rallatusta. Tänä päivänä tokin olen ikionnellinen että ensimmäinen oma kasettini/levyni on juuri kyseinen ja että altistumiseni Leevien tuotantoon on alkanut jo hyvin nuoresta.

Valintani on albumin ehdottomasti synkein ja taustoiltaan 80-lukuisimman kuuloinen Mary Jane. Mulla oli lapsena tähän myös hieno koreografia, jossa avasin sen "kaasuhanan" hienoilla käsiliikkeillä ja tuuperruin lopuksi lattialle. Aah, ollapa nyt joku videotallenne tuosta spektaakkelista.


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

30 day book challenge ja Sofi

Riipaistaanpa samalla tämäkin käyntiin. Minulla tuntuu nyt riittävän asiaa aiheesta kuin aiheesta. Ilmeisesti tämä monen vuoden ei-tekstiksi-patoaminen aiheuttaa nyt kirjoitusripulin.

Ensimmäiseksi kirjahaasteessa kysytään parhainta viime vuonna lukemaasi kirjaa. Minulle tämä siis tarkoittaa kirjaa, jonka luin vuonna 2012. Viime vuosi oli todella kiireinen, joten ehdin lukea vain muutaman kirjan. Parhain niistä kuoriutui joulupaketista ja ehdin sen joulupyhien aikana saada juuri luettua. Ikäväkseni joudun toteamaan, että kirjavalintani on siinä mielessä tylsä että se kuoriutui todennäköisesti valtaosan joulupaketeista. Mutta toisaalta voin kyllä tunnustaa myös ihan aidosti pitäneeni kirjasta.

Sofi Oksaseen suhtaudun siinä mielessä ristiriitaisesti, että jotenkin harmittaa että Viron paras kirjailija on suomalainen. Siis virolaisten puolesta. Ja toisaalta suhtaudun ristiriitaisesti siksi että todellakin inhosin Oksasen Baby Janea, vaikka sen suhteen odotukseni olivat tosi korkealla. Sen sijaan Stalinin lehmät ja eritoten Puhdistus miellyttivät kovasti. Eli jatka Sofi vaan Viron historian parissa. Minä luen kyllä.

Jumala puhuu mulle TV:ssä, kadulla ja autoradiossa

Musiikkihaaste alkaa tällä kysymyksellä - mikä on eniten kuuntelemasi kappale?. ELi Day 1 The song you play the most. Se nyt vain on niin, että kun istun tietokoneella ja laitan "jotain" soimaan taustalle, se jokin on useimmiten tämä. Silloin kun tämä ilmestyi, ajelin töiden puitteissa paljon autolla ja olin jotenkin aina kovin mielissäni kun kuulin tämän laulun. Auton ratissa istuin myös silloin kun tämä kappale oli ensisoitossa jollain Ylen kanavalla (oletettavasti YleX).



Pakko tunnustaa, että en ole koskaan oikein lämmennyt muille Pariisin kevään biiseille. Olen yrittänyt, mutta ehkä en ole vaan tarpeeksi älykäs niille. Haluaisin kovasti pitää bändistä enemmän, mutta ei vaan pysty. Tyydyn siis toistaileksi fanittelemaan vain tätä Saarta. Ja on muuten aivan loistava tämä video!

Ja sitten se musiikkihaaste

Etsin pitkään sellaista itselle sopivaa musiikkihaastetta, ja päädyin sitten tähän listaan. Näitä eri variantteja oli useita, lyhyempää ja pidempää - kuukaudesta vuoden kestoiseen. 50 päivää oli sopivasti passeli ja hiukan laajempi. Valitsin tämän myös siksi, että tässä ei heti aloiteta suosikkilaululla ja saan silti vastata hautajaiskysymykseen. Näillä mennään.

Day 1 The song you play the most
Day 2 A song from the first album you ever bought
Day 3 Your favourite single
Day 4 Your favourite album track
Day 5 A song from the first band/artist you saw live
Day 6 A song from your childhood
Day 7 A song by your favourite band
Day 8 A song that reminds you of your favourite TV Show
Day 9 Your favourite new release (2 months)
Day 10 An awesome driving track
Day 11 A song that is amazing to hear played live
Day 12 A song that makes you laugh
Day 13 The song that contains your favourite lyric
Day 14 A song from an album with brilliant cover art
Day 15 Your favourite TV show theme tune
Day 16 A song that reminds you of a holiday
Day 17 A song that you relate to a family member
Day 18 A song you will never get sick of
Day 19 A guilty pleasure
Day 20 A song you can't help but sing too
Day 21 The song that reminds you of your closest friend (tag them!)
Day 22 A song that you love to relax to
Day 23 A song you always play before a night out
Day 24 A song from an artist/band you've just discovered
Day 25 A song from the last album you bought
Day 26 A song you love but nobody would expect you to!
Day 27 Your karaoke song
Day 28 A song you love because of its lyrics
Day 29 A song you love because of its video
Day 30 A older song you've only recently started listening to
Day 31 A song from somebody your friend introduced you to
Day 32 A song you've performed infront of people
Day 33 A song from any artist/band you've seen live
Day 34 A song from an artist/band you wish you could see live
Day 35 A song you love but used to hate
Day 36 A song from a band a family member introduced you to
Day 37 Your favourite Beatles song
Day 38 Your favourite cover of a song
Day 39 A song with a great music video
Day 40 A song that brings back amazing memories
Day 41 A song that brings back bad memories
Day 42 Your favourite 80's track
Day 43 Your favourite 90's track
Day 44 A song you play air guitar too
Day 45 Your favourite acoustic version of a song
Day 46 The first song you ever bought
Day 47 The only song you like by a band you otherwise hate
Day 48 A song you loved this time last year
Day 49 Your favourite love song
Day 50 Your favourite song of all time

Tämä siis törkeästi kopioitu Facebookista. Ja ei, en todellakaan usko että selvitän haasteen 50:ssä päivässä. Saa siis nähdä kauanko kestää...

Children's television sausage factory

Koitan tässä kiriä kiinni näitä TV thursday -haasteita, jotta olisin ajan tasalla sitten torstaina. Ja nyt olen siis hauskinta tv-sarjaa etsimässä... tuossa pari päivää sitten juuri hehkutin Green Wingiä (eli siis Vikatikkiä, kiitos suomentajalle avusta) viime vuosien hauskimmaksi. Mutta nyt jos laajennan aikahaarukkaa vielä leveämmäksi, niin on kyllä yksi sarja joka nauratti hurjasti lapsena ja hihityttää vielä näin aikuisenakin. Tämä muistuu aina tasaisin väliajoin mieleen ja sitten aina kurkin joko sitä jo olisi julkaistu edes jonkilaisena DVD-boksina. Mutta ei vieläkään. Onneksi jokunen ihminen on lataillut "juutuuppiin" pieniä palasia joista voin nostalgisoida. Niin ja taaskaan en sitä suomenkielistä nimeä kyllä saa päähäni, eli jälleen kaipaa apua jos joku muistaa!


Kuvalainaus: You Can't Do That on Television Wikipedia.org

Kyseessä on siis kanadalainen You can't do that on television. Täysin lapsille (ja nuorille) suunnattu komediasarja, jossa ei limaa, vettä ja piirakanheittoa säästelty. Sketseistä koostuva, toistuvilla gägeillä ja järjettömillä hahmoilla roiskiva sarja riemastutti minua aikoinaan ykäburgereilla, teloituskomppanialla ja lukuisilla kaappivitseillä. Olisin niiiiiiiin halunnut olla mukana tuon sarjan tekemisessä. Lapset pääosassa ja aikuiset vaan statisteja (muistelen nähneeni vain neljä eri aikuista niissä jaksoissa joita suomen tv aikoinaan lähetti). Ihan loistavaa! Alun Children's television sausage factory -animaatio on muuten hyvin läheistä sukua Terry Gilliamin Monty Python -pätkille.

Sarjalla on oma fanisivusto/tietokanta. Sieltä ja wikipediasta olen onkinut paljon selville sarjasta ja sen historiasta. YCDTOTV ei ollutkaan nimittäin mikään yhden tuotantokauden hupi, vaan sarjaa tehtiin pitkään, eli vuosina 1979-90. Oma fanikauteni löytyy sieltä 80-luvun loppupuolelta, jolloin myös suosikkini Doug Ptolemy oli kuvioissa vahvasti mukana. Kiitos fanisivuston tiedän nyt myös mitä Dougille kuuluu tänään. Niin ja mikä parasta, sarjasta ja sen tekemisestä on tehty dokumenttielokuva You can't do that on Film. Eli jos sitä DVD-boksia ei sitten koskaan ilmesty päädyn ehkä hankkimaan sen. Jipii...


Pakko kuitenkin lisätä että kyllä tämäkin saa minut hykertelemään hervottomasti. Lähinnä kuitenkin vain Sheldonin hahmon ansiosta. Siksi vain sivumaininta.

Kuva: cdon.com


tiistai 1. lokakuuta 2013

Sä oot mun Johnny - mä oon sun Baby

TV-torstaissa on kysytty taannoin ärsyttävintä reality-ohjelmaa. Asiaan olen paneutunut lukemalla toisten vastauksia ja pohtimalla omia kokemuksiani eri reality-ohjelmien katsomisesta. Myötähäpeää herättää turhan moni. Ärsyttävät julkisuustyrkyt ja realitystä toiseen kiertävät tutut naamat saavat ihokarvat nousemaan pystyyn monesti. Mutta joukossa on myös ikisuosikkeja. Hei, mä ihan oikeasti tykkään BB-Nikosta ja Teuvosta! Aivan sama mitä ne tekee tai missä ne on. Oli myös itsestään selvää että tottakai Jukkapoika löytyy uudesta Vain Elämää:stä.

Valintani ärsyttävimmäksi reality-ohjelmaksi on kuitenkin hämmentävä tanssikilpailun muotoon puettu parinmuodostusoppa Dirty Dancing: The Time of your life. Tässä siis naiset (eli Babyt) ja miehet (eli Johnnyt) opettelevat tanssimaan Dirty Dancingin tanssiosuuksia. Parinmuodostusteemaa pönkitetään tanssiparivalinnoilla ja haastetehtävien palkinnoilla. Ja tottakai tässä sarjassa on tuomaristo, ollaanhan toki idols-talent-dance meets kaikki ne parinmuodostusohjelmat -tyylisen genren parissa.


Kuvalainaus: Wikipedia.org


Koska en ole koskaan nähnyt Dirty Dancing -elokuvaa, oli erittäin hämmentävää nähdä sarjasta random-jakso, jossa Johnnyt joutuivat nostamaan Babyt vedestä suorin vartaloin käsiensä päälle (kuten kuulemma elokuvassa) ja pitämään neitoja siellä mahdollisimman pitkään. Voittajapari voitti sitten jonkun intiimin yön kelomajassa aivan kahden kesken. Ja sitten seuraavana päivänä taas tanssittiin. Tuomarit höpisivät jatkuvasti parien välisistä kemioista kyllästymiseen asti. Ymmärrän kyllä, että elokuvan todellinen fani osallistuisi tähän ohjelmaan, mutta suurin osa tanssijoista tuskin olivat elokuvasta kuullutkaan.

En oikein vieläkään ymmärrä miksi ihmeessä tällainen ohjelma on tehty. Syyn tiedän (juhlittiin elokuvan 20v julkaisua). Mutta miksi vielä se toinenkin tuotantokausi?




 

maanantai 30. syyskuuta 2013

Paras tv-hahmo


Ei kai tähän sen enempiä esitelmiä tarvita:


Kuvalainaus: Patsy Stone Wikipedia.org


Eurydice Colette Clytemnestra Dido Bathsheba Rabelais Patricia Cocteau Stone
eli tuttavallisesti vaan Patsy Stone


Viisi parasta


Kaikkien aikojen ensimmäisessä televisiotorstaissa pyydetään listaamaan tv-sarjojen tämän hetken Top5. Koska en osaa muodostaa järjestyksessä olevaa Top vitosta, päätin vain esitellä lyhyesti viisi suosikkiani. Lähdin pohtimaan ensin juuri nyt pyöriviä tv-sarjoja ja päädyn siihen että sieltä löytyy kaksi minua suuresti ilahduttavaa sarjaa. Ensimmäinen on amerikkalaisversio alunperin brittiläisestä sarjasta Shameless (Hävyttömät). Loistavasti roolitettu musta komedia jaksaa viikosta toiseen naulita minut tv:n ääreen.

Toinen valintani ja suosikkini on brittisarja Broadchurch, jonka tunnelma on niin kolkko ja hämmentävä että selkäpiitä riipii. Ahdistus tarttuu omaankin kurkkuun ja tulen todennäköisesti istumaan kahdesti viikossa tv:n ääressä tämän pikkukaupungin väen parissa.

Sitten koitin miettiä mitä muuta yhtä vangitsevaa, hauskaa tai koskettavaa pyörisi näillä normikanavilla juuri nyt, mutta en keksinyt muuta yhtä mojovaa. Joten zoom out kauemmas menneisyyteen!

Viime keväänä tunteitani kosketti SVT:n tuottama Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Sarja itkettikin ihan hirveästi ja sohva täyttyi joka viikko nenäliinoista. En muista toista fiktiivistä sarjaa jossa olisin näin heittelehtinyt surun partaalla. Tämä siis juu perustuu siihen Jonas Gardellin vasta suomennettuun kirjaan.

Nauramaan minut taas on saanut taannoin esitetty Green Wing. Tämän sarjan suomenkielistä nimeä en kertakaikkiaan muista. Jotenkin se liittyi sairaalaan, mutta ei pikagooglauksella löytynyt. Ken muistaa, voisi mulle vinkata. Kiitos.
Mutta asiaan... tämä sarja oli niin posketon että oikeasti nauroin ääneen ja jäin tuijottamaan paikoilleni. Vauhti ja verbaliikka oli niin mieletöntä että toimii uusintakatseluillakin. Ainakin minun huumorintajuuni kolahtaa.

Profit on puolestaan on sarja jonka kaikkein mieluimmin näkisin uudestaan. Se on ainakin kahdesti tullut suomen tv:stä, aluksi näin ihan vahingossa ja toisella kertaa oikein odotin. En tiedä miten aika on kohdellut tätä 90-luvun ihmettä, mutta mieluusti taas katselin miten Jim Profit avaa juppiasuntonsa salaisen oven ja menee nukkumaan pahvilaatikkoon. Oijoi.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Over and out.


Kehollista romantiikkaa

Movie mondayssa pyydetään nimeämään mielestäni kaikkein huonoin elokuva. Tämä valinta tekee tiukkaa. Mieli tekee vastata heti Tarantinon Pulp Fiction, mutta sen huonous liittyy niin paljon henkilökohtaisuuksiin, että pitänee vain todeta että todellakin inhoan sitä. Kaikkein huonoimmaksi sitä en pysty kuitenkaan luokittelemaan. 

Sitten tekee mieli vastata Uli Edelin ohjaama Last exit to Brooklyn. Miten niin hyvä kirja saadaan pilattua totaalisesti. Ja Jennifer Jason Leigh Tralala-prostituoituna. Voi yök! JJL inho kesti monta vuotta tämän elokuvan jälkeen. Mutta ei, se on häpeällinen versio Hubert Selby jr:n loistavasta kirjasta mutta ei siltikään kaikkein huonoin.

Kolmanneksi käväisee mielessä Matrix, jota en saattanut edes katsoa yhdeltä istumalta vaan useissa osissa vhs-kasettia pysäytellen. Ja siltikään en muista elokuvasta mitään muuta kuin ne pysäytyslennot ja Keanu Reevesin takin. Ei siltikään kannuksia kaikkein huonoimmaksi

Mikä siis on kaikkein huonoin... valintani on Buttgereitin Nekromantik. Kertakaikkiaan niin ällöttävä että pikakelauksella olen elokuvan aikoinaan katsonut. Ehkä nyt monen vuoden jälkeen voisi yrittää uudelleen, mutta sellainen ellottava maku tulee suuhun jos edes ajattelen...


Kuvalainaus: Nekromantik Wikipedia.org

Että näin. Aamen.