perjantai 28. maaliskuuta 2014

Pitkän elokuvan matka iltaan

Voiko elokuva olla liian pitkä? Voi tietenkin. Joskus ajallisesti pitkä elokuva voi kuitenkin tuntua lyhyeltä, ja päinvastoin. Movie mondayssa kyseltiin pitkien elokuvien perään. Seuraavassa ajatuksiani asiasta. 

Ensimmäiseksi mieleeni tulee Theo Angelopouloksen ohjaama Odysseuksen katse (1995). Siinä Harvey Keitelin esittämä päähenkilö seilaa pitkin Balkania löytääkseen vanhojen filmikelojen lisäksi rakkautensa. Odysseuksen katse kestää 176 minuuttia. Minä, vanhojen filmikelojen ja antiikin tragedioiden ystävä, viihdyin suht hyvin ne minuutit. Vieruskaveri ei sen sijaan Angelopoulosta ymmärtänyt vaan päätti ottaa nokoset.    

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Muistamisen arvoiseksi elokuvakokemukseksi kelpaa myös Shinji Ayoyaman ohjaama Eureka. Lähes kokonaan mustavalkoinen (tai seepian värinen) tunnelmapala on vuodelta 2000. Elokuvassa kaksi nuorta ja aikuinen mies oireilevat bussikaappauksen jälkitraumoissa. Elokuvan kesto on jo reilusti Odysseuksen katsetta pidemmät 218 minuuttia, eli rapiat 3 ja puoli tuntia. En muista takamuksen puutuneen, vaikkakin turnauskestävyys vaati kanttia elokuvan hitaan tunnelman vuoksi. Eureka ei missään nimessä ole pitkien elokuvien niin kutsutusta helpoimmasta päästä, mutta silti joka minuutin arvoinen.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Pisin valkokangaselämykseni on kuitenkin Kenneth Branaghin Hamlet-filmatisointi vuodelta 1996. Sen lisäksi että se on pisin, se on mielestäni myös parhain näistä.  Hamlet kun oikein hellii katsojaa visuaalisella yltäkylläisyydellään. Mitään uutta se ei Hamlet-aiheesen tuo, paitsi jos nahka-asusteet lasketaan. Mutta onhan tuo nyt komeaa katsottavaa. Vielä jos olisin päässyt näkemään sen 70mm version normaalin kolmevitosen sijaan niin avot. Minä siis todellakin pidin tästä visuaalisesta eepoksesta, toisin kuin vieruskaveri joka uinahti kesken tämänkin elokuvan. Hamletilla kestoa 242 minuuttia. Se on paljon Branaghia se.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

On myös muutama aivan loistava hehtopitkä Bollywood-pläjäys jonka olen valkokankaanlta nähnyt. Valitettavasti niiden nimiä en kertakaikkiaan muistanut - joten en päässyt tarkistamaan kestoja enkä tekijöitä. Toisessa oltiin kovasti kriketin lumoissa ja toisessa veljekset taistelivat toisiaan vastaan rikollisjengeissä. Varsinkin jälkimmäinen oli aivan mieletön. Elokuvan nimi oli vain yksi sana -  mikään haku ei valitettavasti tuottanut oikeaa tulosta. Jos joku keksii mitä nämä voisivat olla, niin ilahtuisin kovasti.

En nyt käynyt ollenkaan ruotimaan mielestäni liian pitkiä elokuvia. Niitä on huomattavasti enemmän kuin näitä pituudestaan huolimatta hyviä. Otan itselleni oikeuden palata aiheeseen myöhemmin uudelleen.



torstai 27. maaliskuuta 2014

I wanna do bad things with you

Tv-torstaissa kyseltiin viime viikolla parhainta tunnusmusiikkia. Koska olen niin kovin hidas tässä ajattelussani, on vastauksen muodostuminen kestänyt melkein viikon. Tässä sekalaisia ajatuksiani.

Lapsuuteni mieluisin tunnusmusiikki oli tietenkin Ihmemiehestä. Ei taida olla sellaista (80-luvulla koulua käynyttä) lasta, jonka luokalla ei joku olisi tunnin alussa rämpyttänyt MacGyver-teemaa pianolla tai jollain muulla soittimella. Tunnustan heti, että minultakin löytyvät pianonuotit jostakin kaapin pohjalta. (Nyt alkoi muuten tehdä mieli mennä kaivamaan ne esiin ja istua sitten epävireisen ja kovia kokeneen pianon ääreen tapailemaan säveliä.) Muistan aikoinaan tapailleeni myös Kahden keikan (Ein Fall für Zwei) hienoa syntikkatilutusta. Mieltä lämmittää myös Star Trek: The Next Generationin tunnusmusiikki, jonka tahtiin aikoinaan riiputettiin Enterprisen pienoismallia alakerran pojan ikkunan edessä. Oi niitä aikoja.
 
Teini-ikääni sen sijaan kuului vahvasti Twin Peaks theme. Jostain syystä näin "aikuisena" en kuitenkaan enää lämpiä tuolle tunnusmusiikille niin kovin. En tiedä onko kyse vain siitä, että olen aikaansaanut henkilökohtaisen TP-ähkyn liian paljosta katsomisesta, vai eikö tämä musiikki vain minun kohdallani ole kestänyt aikaa niin hyvin. Aikoinaan se kuitenkin oli ehdottoman hip ja pop. Saman ajan poliisisarjoissa panostettiin mielestäni myös hyvin tunnusmusiikkeihin. Suosikkejani olivat Kova laki (Law & Order), jonka alkutunnarin "pang pang" tehosteääni on nerokas ja toistuu dramaturgisesti läpi sarjan. Myös Silkkejä ja luoteja (Silk Stalkings) -sarjan tunnusmusiikki oli mielestäni huikea, vaikkakin nolottaa tunnustaa että olen edes katsonut koko sarjaa.

Tässä pähkäilyjeni parissa olen tehnyt huomion, että nykyisin tunnusmusiikit ovat yhä enemmän laulettuja - jotkut hittikamaa jo ennen sarjan syntyä tai suosiota. Omasta nuoruudesta muistan vain yhden niin kutsutun hittitunnarin. Se oli tietenkin Inner Circlen Bad Boys. Mutta tänä päivänä näitä on enemmänkin. Muutamia parhaimpia tunnarihittejä ovat True bloodin tunnusmusiikkina soiva Jace Everettin esittämä Bad Things ja Sopranosin Woke Up This Morning" (Chosen One Mix) jonka esittää Alabama 3. Molemmat äärimmäisin hyviä kappaleita muussakin kontekstissa. 

Kiteytettynä: en siis löydä sitä yhtä oikeaa vaan variaatioita oikeasta eri aikakausilta. Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Linkit tunnusmusiikkeihin:
True Blood
Sopranos


perjantai 14. maaliskuuta 2014

30 kysymystä - 30 vastausta

Kiritään kiinni vielä toinen Leffamaanantaihaaste, jossa kutsutaan todelliseen mittelöön, eli vastaamaan 30 Day Movie Challengen kysymyksiin kerralla. Ajattelin että tehtävä on paras suorittaa intuition varassa, eli vastaamalla vain se mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Joitakin nimiä piti kyllä tarkistella IMDB:stä - joitakin olin harmikseni unohtanut ja toiset taas ehkä ihan tarkoituksella aivojen perukoihin haudattu. Ennen aloitusta vielä huomautus äidinkielen opettajille ja suomen kielen rakastajille: en kanna vastuuta kysymysten asettelusta vaan ainoastaan vastauksista. Ja sitten asiaan.

1. Sinun lempielokuva Korppi sylissä
2. Viimeisin katsomasi elokuva Vares 6 - Pimeyden tango (valitettavasti)
3. Sinun lempitoiminta-/seikkailuelokuva Total Recall tai jos se lasketaan scifiksi niin Speed
4. Suosikkikauhuelokuva Nyt tulee mieleen vain Candyman, koska juuri kirjoitin elokuvasta
5. Suosikkidraamaelokuva Trouble in Mind
6. Suosikkikomedia Clerks
7. Elokuva, joka tekee sinut onneliseksi Ma vie en rose
8. Elokuva, joka tekee sinut surulliseksi Monsieur Lazhar
9. Elokuva, josta käytännössä tiedät koko käsikirjoituksen Female Trouble
10. Lempiohjaajasi John Waters
11. Lempilapsuudenelokuvasi Pretty in Pink
12. Sinun lempianimaatioelokuvasi Toy Story
13. Elokuva, jota rakastit ja nyt vihaat Cruising
14. Suosikkisitaattisi mistä tahansa elokuvasta "I'm all dressed up and ready to fall in love"
15. Ensimmäinen elokuva, jonka näit elokuvissa Bambi
16. Viimeisin elokuva, jonka näit teatterissa Lego the Movie
17. Paras elokuva, jonka näit viimeisen vuoden kuluessa Sala samobójców 
18. Elokuva, joka tuotti sinulle suurimman pettymyksen Last Exit to Brooklyn
19. Sinun lempinäyttelijäsi Divine (miesrooleissa)
20. Sinun lempinäyttelijättäresi Divine (naisrooleissa)
21. Yliarvostetuin elokuva Pulp Fiction
22. Aliarvostetuin elokuva Ford Fairlane
23. Sinun lempihahmosi mistä tahansa elokuvasta Dawn Davenport
24. Lempidokumentti Guerrilla: The Taking of Patty Hearst
25. Elokuva, jota kukaan ei odottaisi sinun rakastavan Beverly Hillsin kyttä
26. Elokuva, joka on "guilty pleasure" (salainen pahe??) Soapdish
27. Suosikkiklassikkoelokuva Rio Bravo
28. Elokuva, jossa on paras ääniraita/soundtrack Hedwig and the Angry Inch
29. Elokuva, joka muutti mielipiteesi jostain Virgin Suicides
30. Sinun inhokkielokuvasi The Heart Is Deceitful Above All Things

Eipä sen enempiä selityksiä tähän. Over and Out.



Mehiläisten pesästä kuuluu kova pörinä

Movie Monday kyseli muutama viikko sitten elokuvaa, jossa on parhain tunnelma. Tunnelman laatukuvauksen sai itse valita -  oli se sitten pelottava, hauska tai mikä vaan. Itselleni onnistuneessa tunnelmassa on jotain sellaista joka vangitsee ja herättää kaikki aistini. Ja kun mietin elokuvaa joka on tunkeutunut sekä mieleen että silmiin, korviin ja nenään - tulee mieleeni vain yksi.

Kyseessä on Clive Barkerin novelliin perustuva Candyman. Tarinan ohjasi elokuvaksi Bernard Rose vuonna 1992. Sinällään oikein toimivalle ja aisti- ja tunne-elämyksiltään vahvalle elokuvalle tehtiin myös kaksi epäonnista jatko-osaa, joihin ohjaaja ei enää sekaantunut mutta herra Barker kylläkin. Mukaan houkuteltiin myös pääroolia näytellyt Tony Todd, josta hiukan lisää vielä tuonnempana.

Candyman kertoo urbaanilegendoja graduaan varten tutkivasta opiskelijasta, joka kuultuuan Candymanista, alkaa tutkia tarinan alkuperää. Todellisuus ja tarinat kietoutuvat (luonnollisesti) toisiinsa ja kun kauhugenren parissa ollaan alkaa katsojaa tietenkin ahdistaa ja pelottaa. Mutta jotain maagista Candyman -kokemuksessa kuitenkin on. Luulen että elokuvan taika on paljolti nimihenkilöä esittävän Toddin uskomattoman matalassa äänessä, joka on toki käsitelty vieltä bassoisemmaksi ja hunajaisemmaksi kuin se onkaan. Korvia hivelevän äänen lisäksi elokuvan "hajut" tuntuvat nenässä; ihmisulosteet, palavat ihot ja bensiinin katkut voi melkein haistaa. En muista toista elokuvaa jossa olisin kokenut hajut niin vahvasti. Niin ja ne mehiläiset; ne tuntuu tunkevaan korviin katsojallekin.

Candyman on kaikin puolin niin hallittu kokonaisuus, että se nousee kirkkaasti mielestäni 90-luvun kauhukötöstysten parhaimmistoon. Ihan jo siksikin että sen jaksaa kivutta katsoa useampaan kertaan, mutta myös siksi että sen tunnelma on todella vangitseva ja visuaalinen maailma henkilöhahmoineen on uskottava. Ja ei kun peilin eteen toistamaan: Candyman, Candyman, Candyman...


Kuva: cdon.com


tiistai 11. helmikuuta 2014

Vsi imamo skrivnosti - meillä kaikilla on salaisuuksia

Maanantai-iltana leffamaanantaissa kyseltiin kaupungeista. Kysymys kuului jotakuinkin näin: mistä elokuvasta pidätte ihan vain jo sen takia, miten teille mieluinen kaupunki on kuvattu. Koska kysymyksessä ei kysytty kaupunkia jonne haluaisin matkustaa jonkin elokuvan vuoksi, tai kaupunkia johon olen rakastunut sinne sijoittuvien elokuvien vuoksi, jouduinkin pohtimaan tarkkaan mitä vastaisin. Ovathan John Watersin elokuvat houkutelleet minua Baltimoreen jo vuosia, vaikka kaupunki itsessään ei muuten minua kiinnosta. Mutta nyt siis haussa minulle mieluinen kaupunkikuvaus.

Jotenkin halajan ensin Matti Kassilan kuvauksiin 50- ja 60-lukujen Helsingistä. Toisaalta taas se on mennyttä aikaa, eikä siis kuvaa mitään todellisuudessa kohtaamaani. Sitten tulee mieleen liuta pikkukaupunkeihin sijoittuvia elokuvia, mutta nämäkään eivät sitten lopulta kanna pitkälle, sillä haluaisin kertoa elokuvasta joka sijoittuu todellisuudessa näkemääni paikkaan - ja pidän siitä siksi että se vastaa minun todellisuuttani.

Päädyn siis seuraavaan vastaukseen. Elokuva, josta pidän ihan vain jo sen takia, miten kaupunki siinä on kuvattu on nimeltään Slovenka. Slovenkalla on kaksi englanninkielistä nimeä: sananmukainen käännös Slovenian girl ja tarinan sisältöä kuvaava käännös A Call girl. Elokuvan on ohjannut Damjan Kozolet vuonna 2009. Elokuvan sisältö paljastuu aikalailla tuosta nimestä - nuori englanninopiskelija aloittaa työt seuraneitinä ja pääse rahan makuun. Mutta kuten me kaikki olemme elokuvista oppineet - työ ei ole mitään helppoa ja mukavaa. 

Elokuva sijoittuu Ljubljanaan. Tässä piilee se minun juttuni. Päähenkilö opiskelee  Ljubljanan yliopiston Filozofska fakultetassa, jossa olen itse aikoinaan käynyt kielikurssilla. Samoin erään "pokan" koti sijaitsee talossa, jonka ohi olen kulkenut useasti. Myös päähenkilön kodin taisin ohittaa kerran. Se, että paikat elokuvassa olivat tuttuja, muuttivat tämän elokuvan todelliseksi ja kokemuksen arvoiseksi. Siis minulle. Ljubljanan kuvausta enemmän pidin vielä päähenkilön kotikaupungin, konsonantti-ihme Krskin kuvauksesta, vaikka valitettavasti en koskaan ole päässytkään käymään kyseisessä kaupungissa. Slovenka voisi olla hyvä syy matkustaa sitä katsomaan, sillä loppukohtauksen rokkiklubi olisi varmasti vierailun arvoinen. Ljubljanaahan kuvataan yleensä kauniina, pittoreskina ja pikkukaupunkimaisena. Slovenkassa kaupunki on kuitenkin sangen harmaa ja poistyöntävä. Todellisuus on jossain noiden välissä, ja pidänkin elokuvassa juuri siitä että se ei yritellä kaunistella, vaan tuntuu rehelliseltä ja aidolta kaupunkikuvaukselta.

Kuva: Altcine.com

Slovenkasta ja ylipäätään tietoa Balkanilaisesta elokuvasta löytyy parhaiten altcinestä, joka on keskittynyt nimenomaan kyseisen alueen elokuvatuotantoihin ja tekijöihin. Kyseessä on ikäänkuin Balkanin oma IMDB, joten sieltä löytyy usein parempaa tietoa ja erinomainen multimediapankki.



sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Euroviisuja ja viikinkejä

Viikonlopun ja Softenginen kunniaksi jatkan musiikki- ja kirjahaasteita Euroviisujen hengessä. Kummassakin kysellään seuraavaksi minua naurattavan ja huvittavan teoksen nimeä. Eli musiikkihaasteessa käynnissä Day 12 A song that makes you laugh ja kirjahaasteessa haussa Kirja joka saa minut hyvälle tuulelle. Yhdistän nämä nyt niin, että haen minua naurattaneita mutta samalla kuitenkin miellyttäneitä yksilöitä. Myötähäpeänaurut ja pilkkaivat nyt sikseen.

Musiikissa nauru syntyy valitettavan usein siitä, että laulaja on kuin onkin tosissaan mutta kuulija ei. Toisaalta taas on paljon juuri naurettaviksi tehtyjä huumorikimaroita. Huumori-iskelmä, humppa tai mikä vaan huumorimusiikki toimii kuitenkin vain harvoin. Esimerkiksi jos Loirin/Kuselan Nauravaa kulkuria kuuntelee tarpeeksi, alkaa se toki jossain vaiheessa naurattaa. Yleensä kuitenkaan ei. Eläkeläisten ensimmäinen levykin nauratti aikoinaan kovasti. Eipä enää. Musiikissa toimii parhaiten parodia joka ei toista itseään. Palataanpa asiaan...

Hyvän tuulen kirjoja sen sijaan minulla on monia. Esimerkiksi Goscinnyn kuvittamat ja Jean-Jacques Sempen kirjoittamat Pikku-Niket toimivat lähes aina. Sanan säily heiluu komeasti myös monissa muissa ns. lastenkirjoissa. Esimerkiksi Pauli Matikaisen Mustakäsi-sarjassa jota luin useaan kertaan lapsena on minua vieläkin huvittavaa tekstiä. Mutta mietitäänpä nyt kuitenkin silti jotain aikuisille suunnattua...

Eli lähtekäämme Norjaan, josta saapuvat Viisuviikigit. Magne Hovdenin toinen romaani ilmestyi suomeksi viime vuonna. Luin sen itse juuri silloin keväällä Euroviisujen alla. Ja kyllä vain, kirja ON huttuista hattaraa ja hömppää, mutta niin ovat Euroviisutkin. Tosissaan ne voi ottaa vasta sitten kun osaa ottaa oikean asenteen ja alkaa nähdä pumpulin läpi paistavat päivänsäteet. Koska Euroviisut ovat kuuluneet elämääni melko pienestä lähtien, olen melkein kuin kala vedessä tämän kirjan maisemissa. Ja minua se siis sekä huvittaa, naurattaa että miellyttää.



Kuva: adlibris.com

Hovdenin kirja kertoo Stavrosista, joka päättää koota ympärilleen bändin jonka kanssa voitetaan Euroviisut. Kun kaikki kliseet on käyty läpi, päätyvät he olemaan Viikinkiyhtye. Itseäni kirjassa huvitti eniten viisujärjestelyjen, kanssakilpailijoiden ja heidän esitystensä kirjallinen kuvaaminen. Hekottelin ääneen monessa kohtaa ja erityisesti ruotsin tuulikone-Carolaan kohdistuvat piikittelyt kuuluivat suosikkeihini. Samoin tuli mieleen useampikin aiempien vuosien euroviisuedustaja. Viisuissa kun on viimevuosina nähty niin vampyyreita kuin merirosvojakin. Viikinkejä ei kuitenkaan vielä toistaiseksi. 

 
Ja kun Euroviisuissa ollaan, niin niillä jatketaan. Valintani minua miellyttäväksi ja naurattavaksi kappaleeksi on Liettuan edustuskappale vuodelta 2006. Kyseessä siis LT United ja edustuskappaleensa We are the Winners. Tämä poppoo koottiin vain ja ainoastaan tätä varten ja mukana lauloivat Liettuan all stars -muusikot Andrius Mamontovas, Marijonas Mikutavičius, Victor Diawara, Saulius Urbonavičius, Arnoldas Lukošius ja Eimantas Belickas. Kerron heistä tuossa alla vielä lisää. Mutta miksi tämä siis naurattaa? No ensinnäkin kaikista osallistuvista maista Liettua oli ensimmäinen joka röyhkeästi otti esiin sen mistä Euroviisuissa on kysymys. "Vote, vote, vote for the winners!" Esityksessään he parodioivat kaikkea sitä mitä euroviisuissa oli jo nähty; tanssisooloja, kuoron käsiliikkeitä, puvustusta ja sanoitusta. Yleisesti oli laulettu suurista aiheista vakavasti ja suuresti kaihoten tai pienistä aiheista kotoisasti ja sympaattisesti. Liettua löi kaiken lekkeriksi, mutta vakavaotteisesti niin. Viittaan tällä siihen, että esittäjät itse ovat kovan tason muusikkoja - näitä puolivillaisia hupipoppoita hassuissa vaatteissa kun kyllä oltiin nähty aiemminkin.


 
LT United siis koostui kuudesta muusikosta, joista Mamontovas erottuu selvästi johtohahmona tässä esityksessä. Tämä ei suinkaan ole ihme, sillä hän on kenties Liettuan kuuluisin laulaja/lauluntekijä. Ja myös hyvä sellainen. Toinen "päähenkilö" kappaleessa on ns. kakkossolistin virkaa tekevä hymynaamainen ja koripallolauluistaan tunnettu Mikutavičius. (Siis tokihan te tiedätte että Liettuan kansallisurheilu on koripallo ja maa on pärjännyt maailmalla erinomaisesti lajissa.) Kansainvälistä väriä ryhmään tuo Skampista tuttu Diawara. Skamp edusti Liettuaa vuonna 2001, ja siten Diawara pääsi jo toista kertaa viisulavalle. Mamontovasin lisäksi toinen suosikkini Liettualaisten joukossa on megafoniin huutava Urbonavičius, joka on Liettuan kovimman bändin eli alternativehenkistä postpunkpoppia soittavan Bix:in laulaja. Viulua soittava Belickas on tuttu folk-rockia soittavasta Airija-bändistä ja Kekkosen näköinen soolotanssija Lukošius on Mamontovasin vanha bändikaveri Fojen ajoilta. Aikamoinen tähtikaarti liettualaisittain siis nähtiin euroviisulavalla. Brittien tv-selostaja sanoikin komeasti tämän esityksen jälkeen että "in your face". Ja sietääkin. Hienoa pojat!

Jos samanmoinen poppoo saataisiin Suomessa kasaan, olisi se jotakuinkin näin: Hector, Jari Sillanpää, Tidjân Ba, Ismo Alanko, Lauri Tähkä ja Zarkus Poussa. Eli kovan luokan laulaja/lauluntekijä, hymyilevä kansanviihdyttäjä, kansainvälinen rap-taitaja, alternatiivi 80-luvulta, folk-rock viihdyttäjä sekä kaikkien kiva bändikaveri. Että näin. Ja jos Hector heittäytyy hankalaksi niin sen voisi korvata Teemu Brunilalla, vaikka hän ei soolotuotantoa ole harrastanutkaan. Ai jai... nyt menee ensi yö miettiessä mitä yllämainittu kokoonpano saisikaan aikaan. Vapise Softengine!






perjantai 7. helmikuuta 2014

Keskimaan siivekkäät karvajalat

Televisiotorstain kehuttu, mutta ei iske -haasteessa kysellään oman maun vastaista tv-sarjaa. Eli jotain josta kaikki muut tuntuvat kuhisevan, mutta oma ymmärrys ei vain riitä. Omista varastoistani löytyy melkein kokonainen genre jota en vain ymmärrä. Minä nimittäin en vain ymmärrä fantasiaa. Olen pahoillani. En ole lämmennyt Tarulle sormusten herrasta enkä ihastellut lapsena Narniaa. En kirjoina, teatterissa enkä valkokankaalla. Puhumattakaan televisioruudusta. Ainoat vähän sinne päin, jotka tässä genressä hyväksyn ovat Xena (eihän sitä voi kun rakastaa), sekä elokuvat Ihmemaa Oz (tietenkin, koska Dorothy näkee unta) ja Labyrintti, koska siinä on David Bowie ja Jim Hensonin nuket. Mutta eipä noita kahta viimeistä taideta oikeasti edes laskea koko genreen, joten hiljenen asiasta nyt kokonaan.

No mutta, valintani ja vastaukseni viikon haasteeseen on siis Game of Thrones. En ymmärrä sarjaa, enkä edes halua katsoa sitä. Eikä minua vaivaa ollenkaan etten ole nähnyt yhtä ainoaa jaksoa. Joitain keijun näköisiä pieniä tyttöjä ja ritarimaisia miekkosia olen ohimennen nähnyt. Siinä kaikki. Väki näyttää mielestäni samalta kuin muussa samanhenkisessä kuvastossa (eli d&d, Tolkienit ja mitä näitä nyt sitten onkaan), ja koska en vain erota niitä toisistaan olen täysin pihalla.
Kuva: cdon.com

Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Puhun tv-sarjoista usein sillä nimellä joka parhaiten suuhuni istuu. Usein suomenkielisellä, mutta joskus alkuperäinen on parempi ja kuvaavampi (kuten vähän aikaa sitten mainittu United States of Tara). Game of Thronesin kohdalla mietin usein miksi sarjan nimeä ei ole käännetty. Varsinkin kun George R.R. Martinin kirjoille ja kirjasarjalle kuitenkin löytyy se oma suomalainen nimensä. Miksi sarja ei voi olla nimeltään Tulen ja jään laulu? Se olisi mielestäni niin hieno tv-sarjan nimi (valtaistuinpelin sijaan).Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Puhun tv-sarjoista usein sillä nimellä joka parhaiten suuhuni istuu. Usein suomenkielisellä, mutta joskus alkuperäinen on parempi ja kuvaavampi (kuten vähän aikaa sitten mainittu United States of Tara). Game of Thronesin kohdalla mietin usein miksi sarjan nimeä ei ole käännetty. Varsinkin kun George R.R. Martinin kirjoille ja kirjasarjalle kuitenkin löytyy se oma suomalainen nimensä. Miksi sarja ei voi olla nimeltään Tulen ja jään laulu? Se olisi mielestäni niin hieno tv-sarjan nimi (valtaistuinpelin sijaan).



maanantai 3. helmikuuta 2014

Hoffman Babylon

Autuas tietämättömyyteni kantaa taas hedelmää. Koska en ole seurannut Hollywood-juoruja, tai oikestaan mitään muutakaan juoruja, olen ollut täysin tietämätön näyttelijä Philip Seymour Hoffmanin elämästä (lue päihdeongelmasta). Siksi Hoffmanin eilinen kuolema tuli minulle melkoisena yllätyksenä. Olen oikeastaan hyvinkin ajan hermolla kyllä nyt, kun siis tiedän hänen menehtyneen. Mutta tylsää silti. Varsinkin koska pidin useista hänen roolitöistään. Niin turhaan kaatuvat nämä valkokankaan pienet suuruudet. Niinkuin aina, kuten Hollywood Babyloninsa lukeneet tietävät. Hoffmanin muistoksi leffamaanantaissa kysytäänkin tänään herran mielestäni parhainta roolisuoritusta. Sitä sietääkin hiukan miettiä, sillä Philip Seymour Hoffmanin kuvaamat hahmot eivät todellakaan ole siitä helpoimmasta tai mukavimmasta päästä. Character actor - lienee sana jonka amerikkalaiset tähän ilmiöön liittävät.

Haluaisin vastata tähän kysymykseen elokuvalla Flawless. Olen jo vuosia odottanut näkeväni kyseisen elokuvan, mutta jostain syystä olen ohittanut huomaamatta sen jokaisen tv-esityksen. Hoffman esittää siinä pre-op transseksuaalia, ja olen varma että ihastuisin tähän roolisuoritukseen.   Mutta valitettavasti elokuva on edelleen näkemättä, joten en voi valita sitä vastaukseksi.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Valintani Philip Seymour Hoffmanin parhaimmaksi roolisuoritukseksi on siis Allenin rooli Todd Solondzin elokuvassa Happiness (1998). Hoffmanin roolityö on uskomattoman piinaavaa mutta samalla uskottavaa katsottavaa läpi elokuvan. Allenin yleinen olemus on mainiosti kuvitettu myös Happinessin elokuvajulisteeseen (Allen on siis tietenkin tuo Hoffmania muistuttava hikiotsainen mies). Myös koko elokuva riivaa minua muutenkin, ei pelkästään Hoffmanin roolisuoritus. Onni on kaukana tästä elokuvasta, mutta rakastan sitä silti. 


lauantai 1. helmikuuta 2014

Täältä tullaan, Euroviisut!

Tänään on se ilta kun kansa saa tietää tämän vuoden euroviisuedustajansa henkilöllisyyden. Tämän kunniaksi vietin aamupäivän kuunnellen läpi kaikki finaalikappaleet. Ja siis nimenomaan kuuntelin, en katsellut. Olen seurannut uuden musiikin kilpailua myös tv:stä, ja vaikka en kaikkia lähetyksiä olekaan katsonut, niin olen kuitenkin nähnyt kaikki esitykset ainakin sen yhden kerran. Tänä vuonna minulla ei ole mitään yksittäistä suosikkia. Tai alkuun oli, mutta nyt (varsinkin tämän aamuisin ja viimeisen kuuntelun jälkeen) olen laatinut kolmen kärjen jonka joukosta toivon edustajan löytyvän. Seuraavassa ajatuksiani finaalikappaleista sekalaisessa järjestyksessä.
 

Softengine - Something better

Mielestäni tässä on jotain hyvin epäsuomalaista, enkä siksi ihmettele että kappale ja sen esittävä bändi on jossain luokiteltu stadionrockiksi. Onhan tämä mielenkiintoinen, mutta se taitaa juurikin olla se mikä minua tässä vaivaakin. Kappale ei vaan jää mieleeni. En nytkään muista siitä yhtään mitään. Normieuroviisukuuntelu on noin kolme kertaa: esikatselut-alkukarsinnat-finaali. Tämä riittää siihen että kappale jää päähän - eikä sen siis tarvi olla mikään renkutus. Kolme kertaa riitti myös Albanian upealle Ronalle. Ja Softenginen kappaletta olen varmasti kuunnellut jo useamman kerran mutta ei mitään. Kertakaikkiaan ei mitään. Minulta siis ei pisteitä tälle vaikka kivalta lavalla näyttävätkin.

Mikko Pohjola - Sängyn reunalla

Ensimmäinen ajatukseni on, että tässä on kappale jota haluan kuunnella kun ajan autolla keskellä yötä. Tässä on jotain hyvin kaunista ja maagista. Voisin nähdä tämän edustamassa suomea, mutta en ole ihan varma siitä miltä esitys "näyttää" - siis että riittäkö se. Mutta kappaleen äänimatto on huikean hieno.... ja sanat (euroviisuissahan parasta on juuri käännökset eri kielille). Mielestäni tässä on jotain samankaltaista henkeä kuin viime vuonna Hollantia edustaneen Anoukin Birds-kappaleessa. En osaa selittää mikä se jokin on.

Lauri Mikkola - Going down

Kaikeksi yllätykseksi tämä on se kappale joka on jäänyt päähäni soimaan. Se ei silti mielestäni missään nimessä ole oikea valinta Euroviisuihin. Minulle tässä on lähinnä kyse siitä, että siinä ei ole mitään kovin erityistä, ei mitään leimaavaa. Tämä voisi tulla mistä vaan. Ja minä haluan jotain omaa, jotain erityistä. Tyydyn siis hyräilemään radioni mukana tätä, tai autoa ajaessa. Mutta Lauri Lauri, sinua en kyllä Kööpenhaminaan lähetä. Livenä Lauri ja poppoo näyttää kovin amerikkalaiselta - ja ikävä kyllä vähän tylsältä.

Hukka ja Mama - Selja

Tässä on nyt sellainen kappale, joka aluksi ei kuulostanut yhtään miltään, mutta josta pidän kerta kerralta yhä enemmän. Kun poppoon näki livenä, pidin heistä heti vieläkin enemmän. Ja jokainen live lisää vain vahvistaa tuota tunnetta. Hukan ja Maman stailaus on onnistunut siinä mielessä, että se lisää kappaleen
mielenkiintoa. Soisin heille samantien sympatiavoiton ja hyväksyisin heidät edustamaan, mutta en usko kappaleen pärjäävän Euroviisuissa finaaliin asti. Samoin ikäväkseni huomasin, että pelkästään kuunneltuna kappale ei ollut enää yhtään niin mielenkiintoinen kuin katseltuna. Mutta tykkään silti.

MIAU - God/Drug

No nyt lähtee. Tämä upposi heti ensi kuulemalta. Ainoa mitä toivoisin on, että kappaleen alku olisi vielä hiukan vahvempi. Meno yltyy hiljalleen kovemmaksi, ja on aivan hillitöntä lopuksi, mutta volyymiä ja räimettä saisi olla minun puolestani vieläkin enemmän. Kappale kuulostaa siltä kuin näyttääkin. Tykkään rosoisuudesta ja värien sekamelskasta. Liveissä tyttötriolla on mukana kaksi voque-tanssijaa. Siis haloo, en muista ikinä nähneeni voque-poikia (tai tyttöjä) euroviisulavalla. Tämä siis olisi historiallista! Kappale on hyvä, bändi on hyvä ja ensimmäistä kertaa sitten Lordin erotuttaisiin ihan kunnolla. Visuaalisuus nostaa kappaleen tehoa hurjasti, joten jos tällä mennään niin värit ja voque-pojat on säilytettävä ja pauketta lisää!

Hanna Sky - Hope

Tämä nyt vaan ei aukene minulle. Jotenkin liian kansainvälistä yritystä, enkä jotenkin vaan pidä laulajan äänestä. Ja mikä on se etnopimputus siinä alussa? Kappale kuulostaa sellaiselta, joita Euroviisuissa esitetään vastapainona minihamepopille. Sanat sen sijaan saavat kappaleen kuulostamaan Israelin tai Sveitsin edustajalta, joilla on lähes joka toinen vuosi ollut tapana esiintyä maailmaa syleilevästi valkoisissa ja laulaa rauhasta ja toivosta. Tätäkin taannoin kokeiltiin. Geir Rönning ei päässyt finaaliin. Minulla tämä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Erityisesti ärsyttää se taustalaulajien "all" ja "we" -sanojen toistaminen kertosäkeessä. Aargh!

Madcraft - Shining bright

Punkpop-henkistä poikabändikamaa, eli reipasta ja iloista. Euroviisuissa poikabändejä on kuultu paljon erityisesti ns. uusilta mailta. Joitakin vuosia sitten Turkilla oli edustajana oikein mainio maNga-niminen poppoo, joka pärjäsi jo ihan hyvinkin. Samoin on mieleen jäänyt Moldovan rehvakas Zdob si Zdub, joka on edustanut maataan jo kahdesti (2005 & 2011), kerran rumpua soittavan mummon ja toisella kertaa puutarhatontuiksi pukeutuneina. Yleensä nämä iloiset poikapoppoot eivät nimittäin ole olleet kovin mieleenjääviä, mutta kaksi aiempaa esimerkkiä ovat kyllä lämmittäneet sydäntäni. Mutta muuten tämä koko punkpopgenre on minulle kaikki sitä yhtä ja samaa Blink 182:sta. En erota niitä yleensä toisistaan, ja siksi tämäkin Madcraft saa puolestani jäädä kotikamaralle kuperkeikkailemaan. Kivoja poikia, oikein sympaattisen oloisia ja kotoisia, mutta ei minun suosikkini suomen edustajaksi. Mutta toisaalta, jos nämä keksivät lavashown joka vetää vertoja Turkin tai Moldovan pojille, niin antaa mennä. Kärrynpyörät ja kuperkeikat eivät kansainvälisillä areenoilla enää riitä, vaikka kotimaisessa kilpailussa ovatkin räyhäkkäitä ja komeita.

Clarissa feat. Josh Sterling - Top of the World

Selvää euroviisukamaa ihan mistä vaan maasta. Jokainen edustajamaa on langennut tällaiseen ainakin kerran. Tämä kuulostaa livenä aivan kamalalta, mutta levytettynä soi taatusti ainakin Herkun discolattialla. Ja jos nyt jostain ihmeen syystä tämä päätyisi Euroviisuihin, soisi se taatusti muidenkin maiden euroviisudiskoissa. Mutta eihän tämä nyt ikimaailmassa pärjäisi mitenkään, enkä missään nimessä haluaisi tätä suomen edustajaksi. Tanssigenreä kokeiltiin jo taannon Waldo's peoplen kanssa ja eiköhän se jo riittänyt. Mutta hip hip hurraa suomenruotsalaiselle yrittelijäisyydelle. Näin se Pandorakin maailman valloitti.


Tänä iltana siis selviää Suomen euroviisuedustaja. Olisin kovin iloinen, jos se olisi MIAU, Mikko Pohjola tai Hukka ja Mama. Onneksi olen jo kovin tottunut siihen, että oma mielipide tuskin ratkaisee. Oli voittaja kuka tahansa, sopeudun.

- - -

JÄLKIKIRJOITUS

Ja Softengine se on. Nyt kun on taas se pari-kolme kertaa kuullut kappaletta lisää, muistan jo hiukan kertosäettä. Edelleenkään ei suosikkini, mutta onhan nuo nyt söpöjä pieniä poikia ja niin hämmentyneen oloisia että nyyh. Minua ilahduttaa suuresti se, että sekä MIAU että Mikko Pohjola pärjäsivät hyvin. Pohjolalle lankesi myös armoitetun viisukansan suosio viisukuppilan ojentaman fanipalkinnon muodossa. Onnea matkaan Seinäjoen pojat!

perjantai 31. tammikuuta 2014

Rikollinen liemikuutio

Lapsuuden sankarit ovat aiheena tämän viikon tv-torstaissa. Tuntuu nostalgiselta palata miettimään mitä (silloin kultaisella 80-luvulla) tulikaan katsottua tuutista. Hämmentävän hyvin muistankin sarjoja, mutta joidenkin nimet ovat kadonneet. Onnekseni huomasin monen muun haikailevan samojen sarjojen perään ja näin ollen onkin helppo ollut selvittää mitä ne omat suosikit taas olivatkaan. Ainoastaan se yksi brittiläinen nuorten sarja jäi vaille nimeä, mutta hitto vie, muistinpa että sen alkumusiikkina soi Kate Bushin Running up that hill, ja johan löytyi. Mutta aloitetaanpa tilitys...

Kuten varmaan kaikki muutkin olkatoppausajan lapset ja nuoret, olen minäkin Ihmemieheni ja Ritari Ässäni katsonut. En kuitenkaan koskaan hirveästi lämmennyt niille, vaikka osaankin viheltää molempien teemamusiikit vaikka unissani. Sen sijaan olin suuren "draaman"  ja jännityksen ystävä. Ensimmäisiksi sankarihahmoehdokkaiksi mieleeni juolahtivat kahden brittisarjan päähenkilöt. Ensimmäisen selvitin olleen nimeltään The Gemini Factor (1987, suom. kaksostekijä), joka kertoi toisistaan erotetuista kaksosista joilla on telepaattinen yhteys toisiinsa. Kaksosista samaistuin erityisesti poikaan. Toinen sarja taas oli juurikin se Kate Bushin musiikin teemoittama Running Scared (1986). Tämän suomenkielistä nimeä en muista enkä äkkiseltään mistään löytänytkään. Sarja oli pitkään kotonani VHS-kasetilla tallessa, mutta sittemmin siihen on teinikiihkossa jyrätty  jotain päälle. Äsht miten näin jälkikäteen ärsyttää tuollaiset jyräystempaukset. Sarjan juoni oli tiivistettynä seuraavanlainen: nuori tyttö sekaantuu Lontoon alamaailman bisneksiin ja sokeainkirjoitus ratkaisee kaiken. Lopputekstien aikana tytön ja ystävänsä kädet erkanevat toisistaan. Ja siinä ihan viimeisessä jaksossa palaavat takaisin yhteen. Aah. Päähenkilö Paula oli suuri sankarini pitkään. Löysin sarjan DVD-julkaisun UK Rarities -nettikaupan sivulta. Ihan en ole kyllä varma onko julkaisu virallinen vai ei. Gemini Factorista ei virallista julkaisua ainakaan tiettävästi ole. Youtube olkoon ystävämme siihen asti.
Kuvalainaus: Ukrarities.com

Kotimaisten televisiosarjojen hahmoista sankareitani olivat ehdottomasti Tarkkiksen (1986) pojat Tommi ja Janne. Jarno Jokisen esittämä Ville oli mielestäni jo siihen aikaan ihan liian nuori. Tommi oli se punkkaripoika niittivöissä ja nahkatakissa. Janne farkkuliivinen höpöttäjä. Tietenkin pidin enemmän Tommista, mutta näin jälkikäteen ajatellen Janne taisi olla lähempänä todellista minääni. Yle on koostanut muutamia jaksoja Tarkkista ja jatkosarjaansa Kaatista elävään arkistoon. Loistavaa ajankuvaa.
Luulen, että Running Scaredin Paula, Gemini Factorin Lee ja Tarkkiksen Tommi (nämä Lee ja Tommi ovat muuten paitsi samankaltaisia hahmoja, myös yllättävän samannäköisiä) jäivät inhimillisyytensä ja erehdystensä vuoksi kuitenkin vain hetkellisiksi sankareiksi tv-taivaallani. Heistä ei ollut sankarin mittoihin myöskään lyhyen tv-kestonsa vuoksi. Kuusi tai kahdeksan jaksoa ei riitä. Mutta 15 jaksoa saattaisi hyvinkin jo riittää... Ehkäpä sankari ei myöskään voi olla liian moniulotteinen vaan jämptisti ja varmasti omalla asiallaan.

Lapsuuden sankarikseni nousee näin ollen animaatiohahmo. Hän on johtopäätösten mestari, yksityisetsivä Nikke Knatterton. Knatterton on sitä paitsi kestänyt aikaa kertakaikkisen hyvin. Edelleenkin ilahdun hänen loisteliaista päättelytaidoistaan, puhumattakaan lukuisista teknisistä vimpaimista joita Knatterton työssään käyttää. Hän on rohkea, huumorintajuinen, luotettava ja älykäs. Siis todellinen sankari. Kaiken lisäksi Nikke Knatterton sai minut lukemaan vakoilijan käsikirjaa yhä tiiviimmin. Uskon edelleen että minusta olisi tullut hyvä vakoilija tai etsivä.

Kuva: discshop.fi
Nikke Knatterton on Manfred Schmidtin sarjakuviin perustuva länsisaksalainen animaatiosarja. Se valmistui alun perin jo vuonna 1978, mutta sai suomenkielisen ensi-iltansa vasta 1989. DVD-julkaisua odotettiinkin sitten vielä melkein 20 vuotta lisää. Kun nyt aivan rehellinen olen, ei mieleeni edes tule ketään muuta länsisaksalaista tv-sankaria - paitsi toki nämä vanhemmanpuoleiset rikosetsivät. Mutta hehän olivat savukkeille ja popliinitakeille tuoksuvina aivan liian vanhoja ollaakseen minun sankareitani. Mutta takaisin Knattertoniin. Kaiken muun hehkutuksen lisäksi on lopuksi todettava, että tämän tv-sarjan jaksot kantavat aivan ehdottomasti kaikkien aikojen parhaimpia nimiä. Vai mitä sanot esimerkiksi tuosta otsikon rikollisesta liemikuutiosta. Myös käteistä, koruja ja koukeroita on yksi suosikkejani. Ei muuta kuin DVD:n pariin. Olen onnellinen omistaja.



 

tiistai 28. tammikuuta 2014

Booty time across the USA

Nyt on nolojen tunnustusten aika. On olemassa elokuva josta pidän, mutta häpeän tunnustaa sen julkisesti. Aina välillä olen sen kuitenkin joutunut paljastamaan, eritoten hetkinä jolloin saan jotain yhtä mehevää tietoa tilalle. Olen löytänyt kerran kohtalotoverinkin, ja jos oikein muistan katsoimme myös kyseisen elokuvan kerran yhdessä yhteisen nolostuksen kunniaksi. Leffamaanantaissa kysytäänkin tällä viikolla mielestäni aliarvostetuinta elokuvaa. Vaikka vastaukseni onkin päivän myöhässä, luulen että haluan tehdä asiasta julkisen ja tunnustaa teille kaikille: pidän Ford Fairlanesta.

Mielestäni aliarvostetuin elokuva on Renny Harlinin ohjaama Ford Fairlane (The Adventures of Ford Fairlane, 1990). Olikohan suomenkielisessä nimessä vielä lisänä rokkidekkari, en ole varma. Koska se on täysin julkisesti mollattu (ja koska Hra Harlinin elokuvat yleensä menevät toisesta korvastani sisään ja saman tien toisesta ulos) on vaatinut suuria ponnistuksia kertoa että ihan vilpittömästi pidän ko. elokuvasta. 


Kuva: cdon.com

Elokuva on naseva, nokkela ja hauska. Pidän siitä että sen pääroolissa on ei-Bruce-Willis-tai-Sylvester-Stallone, mutta toisaalta filmi on sen verran vanha että nuo ns. isot nimet eivät vielä tainneet kuulua Rennyn sisäpiiriin. Elokuvan casting on onnistunut; juu, siellä on silloinen Kata Kärkkäinenkin. Andrew Dice Clay on sittemmin tullut ihan arvostetuksikin, viimeistään Woody Allenin ohjauksessa. Käsikirjoitus on huonojen ja hyvien sloganeiden sekasotkua. Kerrassaan reimastuttavaa. Tarina on täynnä elokuva- ja musiikkimaailman viitteitä, sillä onhan kyseessä rock'n roll -etsivän seikkailu. Edelleenkin Zuzu Petals -hahmon nimi on mielestäni nerokas. Muistelen Zuzua joka joulu kun "enkeli saa siivet". Ja tämä Harlinin Zuzu on mielestäni ehdottomasti hauskempi kuin se alkuperäinen.

No joo, onhan tämä laskelmoitu, mutta ihan totta hei, kun Ed O'Neill päästä ilmoille "Booty timen" olen joka kerta aivan myyty. Hei Renny; lisää tätä!


torstai 23. tammikuuta 2014

"she wants the guy, and what she gets is a suburban mom in drag"

Tänään TV-torstaissa kysellään "keiden tv-hahmojen löydettyä toisensa olit riemuissasi, todeten: "Vihdoinkin!!!" Luulenpa että joudun vastaamaan tähän United States of Taran Buck ja Pammy. Tämä pari sekä yllätti että sai minut ensimmäistä kertaa uskomaan Buckin hahmoon. Aiemmin pidin Buckia rasittavana punaniskana, mutta Pammy sai hänestä esiin muutakin. Vallan ihastuttava pariskunta. Valitettavasti suhde ei vain ollut kovin pysyvää laatua.


Kuvalainaus: discussingdissociation.com

Seuraavassa sarjan luojan Diablo Codyn analyysiä Buckin ja Pammyn suhteesta:
"The story of Pammy and Buck is meant to illustrate that Tara is becoming increasingly co-conscious with the alters. (---) Even though Tara isn't technically having the affair, she shares a body with Buck, who is. So she's feeling a lot of those warm fuzzies too. And though she knows it's wrong once she realizes what's going on, she's addicted to Pammy in a strange, peripheral way. (---)
Pammy is of course, always aware that Tara is biologically female. But Pammy is so damaged and insecure that even a transgendered *representation* of a "strong man" is the most comforting thing she's ever experienced. Real men have never come through for her the way Buck does. If wounded women like Pammy are willing to date ex-cons and abusers (and they are), I'm willing to believe that they would even date a man who wasn't a man at all. Pammy's in as much of a fantasy as Buck is."

Myös otsikon lainaus:  "she wants the guy, and what she gets is a suburban mom in drag" on Diablo Codyn sanomisia. Epäileville Tuomaille on tuossa kuvan alla linkki Discussing dissociation sivuille, joissa traumaterapeutti vertailee United States of Tara -sarjan sairauden kuvaa tosi elämään. Ja kyllä vaan, näin voi käydä.


maanantai 20. tammikuuta 2014

I'm living, quietly bleeding

Uuden vuoden avaukseksi haluan kertoa teille parhaasta viime vuoden aikana näkemästäni elokuvasta. Tämä on samalla vastaukseni leffamaanantain päivän kysymykseen. Vuoden parhaimman valintani perustan siihen, että kyseinen elokuva sekä hämmensi että yllätti minut. Se on selvästi jäänyt vaivaamaan minua eniten. Tarkemmin ajateltuna se on myös ainoa viime vuoden aikana näkemäni elokuva, joka ylipäätään on hämmentänyt minua ja jäänyt mieleeni. Muut ovat olleet sitä tuttua huttua.

Asiaan siis. Viime vuoden aikana näkemieni elokuvien "helmi" on ehdottomasti puolalainen Sala samobójców. Elokuva on vuodelta 2011 ja sen on ohjannut Jan Komasa. Sala samobójców (englannistettuna Suicide room) oli mielestäni sekä teknisesti että taiteellisesti hienosti toteutettu. Odotin osin animoidulta elokuvalta paljon kökömpää ilmaisua, mutta hämmennyinkin siitä miten hienosti kohtaukset sulautuivat toisiinsa. Odotin myös tarinan olevan kökömpi, sillä olin lukenut jonkun nihkeitä IMDB-kommentteja. Yllätyinkin positiivisesti siitä miten sujuvasti tarina kulki eteenpäin. Sana positiivinen on kyllä muuten täysin väärä kuvaamaan mitään elokuvan herättämiä tunteita. Ainoana pikkukritiikkinä nostan esiin elokuvan ehkä hiukan liiankin melodramaattisen yleisotteen. Itselläni toimi, mutta tiedän että kaikkiin se ei uppoa. Kaikilta muilta osin nostan kahta peukkua pystyyn tälle tekijäporukalle. Enempäähän peukaloita minulta ei löydykään nostettavaksi.



Kuvalainaus: Wikipedia.org

Elokuvassa on nimensä mukaisesti kyse itsemurha-aiheisesta chatista, jonne tiensä löytää päähenkilönä toimiva nuori Dominik. Todellinen ja virtuaalinen maailma kulkevat rinnakkain Dominikin tarinassa, joka jostain syystä tuntuu tutulta, aidolta ja uskottavalta. Ainakin minusta. Ihan kaikesta en elokuvassa kuitenkaan pidä, ja olenkin melko lailla samoilla linjoilla Singaporelaisen Shawn Wangin arvion kanssa. Tiivistettynä: "Shattering in an oddly detached fashion, this treatise on teen angst and suicide is a tough but worthwhile watch."


Spoiler Alert!
Erityinen hatunnosto elokuvan viimeiselle kohtaukselle, joka veti totaalisesti maton altani ja jäi häiritsemään mieltäni viikoiksi. En muista (sitten 80-luvun kauhuelokuvien loppusätkyjen), että milloin olisin viimeksi näin hätkähtänyt elokuvan loppua. Täysin odottamatonta. Nerokasta. Hurraa puolalaiset! Tuli todella surullinen mieli. Ja se oli varmasti tarkoituskin.