perjantai 28. maaliskuuta 2014

Pitkän elokuvan matka iltaan

Voiko elokuva olla liian pitkä? Voi tietenkin. Joskus ajallisesti pitkä elokuva voi kuitenkin tuntua lyhyeltä, ja päinvastoin. Movie mondayssa kyseltiin pitkien elokuvien perään. Seuraavassa ajatuksiani asiasta. 

Ensimmäiseksi mieleeni tulee Theo Angelopouloksen ohjaama Odysseuksen katse (1995). Siinä Harvey Keitelin esittämä päähenkilö seilaa pitkin Balkania löytääkseen vanhojen filmikelojen lisäksi rakkautensa. Odysseuksen katse kestää 176 minuuttia. Minä, vanhojen filmikelojen ja antiikin tragedioiden ystävä, viihdyin suht hyvin ne minuutit. Vieruskaveri ei sen sijaan Angelopoulosta ymmärtänyt vaan päätti ottaa nokoset.    

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Muistamisen arvoiseksi elokuvakokemukseksi kelpaa myös Shinji Ayoyaman ohjaama Eureka. Lähes kokonaan mustavalkoinen (tai seepian värinen) tunnelmapala on vuodelta 2000. Elokuvassa kaksi nuorta ja aikuinen mies oireilevat bussikaappauksen jälkitraumoissa. Elokuvan kesto on jo reilusti Odysseuksen katsetta pidemmät 218 minuuttia, eli rapiat 3 ja puoli tuntia. En muista takamuksen puutuneen, vaikkakin turnauskestävyys vaati kanttia elokuvan hitaan tunnelman vuoksi. Eureka ei missään nimessä ole pitkien elokuvien niin kutsutusta helpoimmasta päästä, mutta silti joka minuutin arvoinen.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Pisin valkokangaselämykseni on kuitenkin Kenneth Branaghin Hamlet-filmatisointi vuodelta 1996. Sen lisäksi että se on pisin, se on mielestäni myös parhain näistä.  Hamlet kun oikein hellii katsojaa visuaalisella yltäkylläisyydellään. Mitään uutta se ei Hamlet-aiheesen tuo, paitsi jos nahka-asusteet lasketaan. Mutta onhan tuo nyt komeaa katsottavaa. Vielä jos olisin päässyt näkemään sen 70mm version normaalin kolmevitosen sijaan niin avot. Minä siis todellakin pidin tästä visuaalisesta eepoksesta, toisin kuin vieruskaveri joka uinahti kesken tämänkin elokuvan. Hamletilla kestoa 242 minuuttia. Se on paljon Branaghia se.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

On myös muutama aivan loistava hehtopitkä Bollywood-pläjäys jonka olen valkokankaanlta nähnyt. Valitettavasti niiden nimiä en kertakaikkiaan muistanut - joten en päässyt tarkistamaan kestoja enkä tekijöitä. Toisessa oltiin kovasti kriketin lumoissa ja toisessa veljekset taistelivat toisiaan vastaan rikollisjengeissä. Varsinkin jälkimmäinen oli aivan mieletön. Elokuvan nimi oli vain yksi sana -  mikään haku ei valitettavasti tuottanut oikeaa tulosta. Jos joku keksii mitä nämä voisivat olla, niin ilahtuisin kovasti.

En nyt käynyt ollenkaan ruotimaan mielestäni liian pitkiä elokuvia. Niitä on huomattavasti enemmän kuin näitä pituudestaan huolimatta hyviä. Otan itselleni oikeuden palata aiheeseen myöhemmin uudelleen.



torstai 27. maaliskuuta 2014

I wanna do bad things with you

Tv-torstaissa kyseltiin viime viikolla parhainta tunnusmusiikkia. Koska olen niin kovin hidas tässä ajattelussani, on vastauksen muodostuminen kestänyt melkein viikon. Tässä sekalaisia ajatuksiani.

Lapsuuteni mieluisin tunnusmusiikki oli tietenkin Ihmemiehestä. Ei taida olla sellaista (80-luvulla koulua käynyttä) lasta, jonka luokalla ei joku olisi tunnin alussa rämpyttänyt MacGyver-teemaa pianolla tai jollain muulla soittimella. Tunnustan heti, että minultakin löytyvät pianonuotit jostakin kaapin pohjalta. (Nyt alkoi muuten tehdä mieli mennä kaivamaan ne esiin ja istua sitten epävireisen ja kovia kokeneen pianon ääreen tapailemaan säveliä.) Muistan aikoinaan tapailleeni myös Kahden keikan (Ein Fall für Zwei) hienoa syntikkatilutusta. Mieltä lämmittää myös Star Trek: The Next Generationin tunnusmusiikki, jonka tahtiin aikoinaan riiputettiin Enterprisen pienoismallia alakerran pojan ikkunan edessä. Oi niitä aikoja.
 
Teini-ikääni sen sijaan kuului vahvasti Twin Peaks theme. Jostain syystä näin "aikuisena" en kuitenkaan enää lämpiä tuolle tunnusmusiikille niin kovin. En tiedä onko kyse vain siitä, että olen aikaansaanut henkilökohtaisen TP-ähkyn liian paljosta katsomisesta, vai eikö tämä musiikki vain minun kohdallani ole kestänyt aikaa niin hyvin. Aikoinaan se kuitenkin oli ehdottoman hip ja pop. Saman ajan poliisisarjoissa panostettiin mielestäni myös hyvin tunnusmusiikkeihin. Suosikkejani olivat Kova laki (Law & Order), jonka alkutunnarin "pang pang" tehosteääni on nerokas ja toistuu dramaturgisesti läpi sarjan. Myös Silkkejä ja luoteja (Silk Stalkings) -sarjan tunnusmusiikki oli mielestäni huikea, vaikkakin nolottaa tunnustaa että olen edes katsonut koko sarjaa.

Tässä pähkäilyjeni parissa olen tehnyt huomion, että nykyisin tunnusmusiikit ovat yhä enemmän laulettuja - jotkut hittikamaa jo ennen sarjan syntyä tai suosiota. Omasta nuoruudesta muistan vain yhden niin kutsutun hittitunnarin. Se oli tietenkin Inner Circlen Bad Boys. Mutta tänä päivänä näitä on enemmänkin. Muutamia parhaimpia tunnarihittejä ovat True bloodin tunnusmusiikkina soiva Jace Everettin esittämä Bad Things ja Sopranosin Woke Up This Morning" (Chosen One Mix) jonka esittää Alabama 3. Molemmat äärimmäisin hyviä kappaleita muussakin kontekstissa. 

Kiteytettynä: en siis löydä sitä yhtä oikeaa vaan variaatioita oikeasta eri aikakausilta. Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Linkit tunnusmusiikkeihin:
True Blood
Sopranos


perjantai 14. maaliskuuta 2014

30 kysymystä - 30 vastausta

Kiritään kiinni vielä toinen Leffamaanantaihaaste, jossa kutsutaan todelliseen mittelöön, eli vastaamaan 30 Day Movie Challengen kysymyksiin kerralla. Ajattelin että tehtävä on paras suorittaa intuition varassa, eli vastaamalla vain se mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Joitakin nimiä piti kyllä tarkistella IMDB:stä - joitakin olin harmikseni unohtanut ja toiset taas ehkä ihan tarkoituksella aivojen perukoihin haudattu. Ennen aloitusta vielä huomautus äidinkielen opettajille ja suomen kielen rakastajille: en kanna vastuuta kysymysten asettelusta vaan ainoastaan vastauksista. Ja sitten asiaan.

1. Sinun lempielokuva Korppi sylissä
2. Viimeisin katsomasi elokuva Vares 6 - Pimeyden tango (valitettavasti)
3. Sinun lempitoiminta-/seikkailuelokuva Total Recall tai jos se lasketaan scifiksi niin Speed
4. Suosikkikauhuelokuva Nyt tulee mieleen vain Candyman, koska juuri kirjoitin elokuvasta
5. Suosikkidraamaelokuva Trouble in Mind
6. Suosikkikomedia Clerks
7. Elokuva, joka tekee sinut onneliseksi Ma vie en rose
8. Elokuva, joka tekee sinut surulliseksi Monsieur Lazhar
9. Elokuva, josta käytännössä tiedät koko käsikirjoituksen Female Trouble
10. Lempiohjaajasi John Waters
11. Lempilapsuudenelokuvasi Pretty in Pink
12. Sinun lempianimaatioelokuvasi Toy Story
13. Elokuva, jota rakastit ja nyt vihaat Cruising
14. Suosikkisitaattisi mistä tahansa elokuvasta "I'm all dressed up and ready to fall in love"
15. Ensimmäinen elokuva, jonka näit elokuvissa Bambi
16. Viimeisin elokuva, jonka näit teatterissa Lego the Movie
17. Paras elokuva, jonka näit viimeisen vuoden kuluessa Sala samobójców 
18. Elokuva, joka tuotti sinulle suurimman pettymyksen Last Exit to Brooklyn
19. Sinun lempinäyttelijäsi Divine (miesrooleissa)
20. Sinun lempinäyttelijättäresi Divine (naisrooleissa)
21. Yliarvostetuin elokuva Pulp Fiction
22. Aliarvostetuin elokuva Ford Fairlane
23. Sinun lempihahmosi mistä tahansa elokuvasta Dawn Davenport
24. Lempidokumentti Guerrilla: The Taking of Patty Hearst
25. Elokuva, jota kukaan ei odottaisi sinun rakastavan Beverly Hillsin kyttä
26. Elokuva, joka on "guilty pleasure" (salainen pahe??) Soapdish
27. Suosikkiklassikkoelokuva Rio Bravo
28. Elokuva, jossa on paras ääniraita/soundtrack Hedwig and the Angry Inch
29. Elokuva, joka muutti mielipiteesi jostain Virgin Suicides
30. Sinun inhokkielokuvasi The Heart Is Deceitful Above All Things

Eipä sen enempiä selityksiä tähän. Over and Out.



Mehiläisten pesästä kuuluu kova pörinä

Movie Monday kyseli muutama viikko sitten elokuvaa, jossa on parhain tunnelma. Tunnelman laatukuvauksen sai itse valita -  oli se sitten pelottava, hauska tai mikä vaan. Itselleni onnistuneessa tunnelmassa on jotain sellaista joka vangitsee ja herättää kaikki aistini. Ja kun mietin elokuvaa joka on tunkeutunut sekä mieleen että silmiin, korviin ja nenään - tulee mieleeni vain yksi.

Kyseessä on Clive Barkerin novelliin perustuva Candyman. Tarinan ohjasi elokuvaksi Bernard Rose vuonna 1992. Sinällään oikein toimivalle ja aisti- ja tunne-elämyksiltään vahvalle elokuvalle tehtiin myös kaksi epäonnista jatko-osaa, joihin ohjaaja ei enää sekaantunut mutta herra Barker kylläkin. Mukaan houkuteltiin myös pääroolia näytellyt Tony Todd, josta hiukan lisää vielä tuonnempana.

Candyman kertoo urbaanilegendoja graduaan varten tutkivasta opiskelijasta, joka kuultuuan Candymanista, alkaa tutkia tarinan alkuperää. Todellisuus ja tarinat kietoutuvat (luonnollisesti) toisiinsa ja kun kauhugenren parissa ollaan alkaa katsojaa tietenkin ahdistaa ja pelottaa. Mutta jotain maagista Candyman -kokemuksessa kuitenkin on. Luulen että elokuvan taika on paljolti nimihenkilöä esittävän Toddin uskomattoman matalassa äänessä, joka on toki käsitelty vieltä bassoisemmaksi ja hunajaisemmaksi kuin se onkaan. Korvia hivelevän äänen lisäksi elokuvan "hajut" tuntuvat nenässä; ihmisulosteet, palavat ihot ja bensiinin katkut voi melkein haistaa. En muista toista elokuvaa jossa olisin kokenut hajut niin vahvasti. Niin ja ne mehiläiset; ne tuntuu tunkevaan korviin katsojallekin.

Candyman on kaikin puolin niin hallittu kokonaisuus, että se nousee kirkkaasti mielestäni 90-luvun kauhukötöstysten parhaimmistoon. Ihan jo siksikin että sen jaksaa kivutta katsoa useampaan kertaan, mutta myös siksi että sen tunnelma on todella vangitseva ja visuaalinen maailma henkilöhahmoineen on uskottava. Ja ei kun peilin eteen toistamaan: Candyman, Candyman, Candyman...


Kuva: cdon.com