Mehiläisten pesästä kuuluu kova pörinä

Movie Monday kyseli muutama viikko sitten elokuvaa, jossa on parhain tunnelma. Tunnelman laatukuvauksen sai itse valita -  oli se sitten pelottava, hauska tai mikä vaan. Itselleni onnistuneessa tunnelmassa on jotain sellaista joka vangitsee ja herättää kaikki aistini. Ja kun mietin elokuvaa joka on tunkeutunut sekä mieleen että silmiin, korviin ja nenään - tulee mieleeni vain yksi.

Kyseessä on Clive Barkerin novelliin perustuva Candyman. Tarinan ohjasi elokuvaksi Bernard Rose vuonna 1992. Sinällään oikein toimivalle ja aisti- ja tunne-elämyksiltään vahvalle elokuvalle tehtiin myös kaksi epäonnista jatko-osaa, joihin ohjaaja ei enää sekaantunut mutta herra Barker kylläkin. Mukaan houkuteltiin myös pääroolia näytellyt Tony Todd, josta hiukan lisää vielä tuonnempana.

Candyman kertoo urbaanilegendoja graduaan varten tutkivasta opiskelijasta, joka kuultuuan Candymanista, alkaa tutkia tarinan alkuperää. Todellisuus ja tarinat kietoutuvat (luonnollisesti) toisiinsa ja kun kauhugenren parissa ollaan alkaa katsojaa tietenkin ahdistaa ja pelottaa. Mutta jotain maagista Candyman -kokemuksessa kuitenkin on. Luulen että elokuvan taika on paljolti nimihenkilöä esittävän Toddin uskomattoman matalassa äänessä, joka on toki käsitelty vieltä bassoisemmaksi ja hunajaisemmaksi kuin se onkaan. Korvia hivelevän äänen lisäksi elokuvan "hajut" tuntuvat nenässä; ihmisulosteet, palavat ihot ja bensiinin katkut voi melkein haistaa. En muista toista elokuvaa jossa olisin kokenut hajut niin vahvasti. Niin ja ne mehiläiset; ne tuntuu tunkevaan korviin katsojallekin.

Candyman on kaikin puolin niin hallittu kokonaisuus, että se nousee kirkkaasti mielestäni 90-luvun kauhukötöstysten parhaimmistoon. Ihan jo siksikin että sen jaksaa kivutta katsoa useampaan kertaan, mutta myös siksi että sen tunnelma on todella vangitseva ja visuaalinen maailma henkilöhahmoineen on uskottava. Ja ei kun peilin eteen toistamaan: Candyman, Candyman, Candyman...

Kuva: cdon.com