Rikollinen liemikuutio

Lapsuuden sankarit ovat aiheena tämän viikon tv-torstaissa. Tuntuu nostalgiselta palata miettimään mitä (silloin kultaisella 80-luvulla) tulikaan katsottua tuutista. Hämmentävän hyvin muistankin sarjoja, mutta joidenkin nimet ovat kadonneet. Onnekseni huomasin monen muun haikailevan samojen sarjojen perään ja näin ollen onkin helppo ollut selvittää mitä ne omat suosikit taas olivatkaan. Ainoastaan se yksi brittiläinen nuorten sarja jäi vaille nimeä, mutta hitto vie, muistinpa että sen alkumusiikkina soi Kate Bushin Running up that hill, ja johan löytyi. Mutta aloitetaanpa tilitys...

Kuten varmaan kaikki muutkin olkatoppausajan lapset ja nuoret, olen minäkin Ihmemieheni ja Ritari Ässäni katsonut. En kuitenkaan koskaan hirveästi lämmennyt niille, vaikka osaankin viheltää molempien teemamusiikit vaikka unissani. Sen sijaan olin suuren "draaman"  ja jännityksen ystävä. Ensimmäisiksi sankarihahmoehdokkaiksi mieleeni juolahtivat kahden brittisarjan päähenkilöt. Ensimmäisen selvitin olleen nimeltään The Gemini Factor (1987, suom. kaksostekijä), joka kertoi toisistaan erotetuista kaksosista joilla on telepaattinen yhteys toisiinsa. Kaksosista samaistuin erityisesti poikaan. Toinen sarja taas oli juurikin se Kate Bushin musiikin teemoittama Running Scared (1986). Tämän suomenkielistä nimeä en muista enkä äkkiseltään mistään löytänytkään. Sarja oli pitkään kotonani VHS-kasetilla tallessa, mutta sittemmin siihen on teinikiihkossa jyrätty  jotain päälle. Äsht miten näin jälkikäteen ärsyttää tuollaiset jyräystempaukset. Sarjan juoni oli tiivistettynä seuraavanlainen: nuori tyttö sekaantuu Lontoon alamaailman bisneksiin ja sokeainkirjoitus ratkaisee kaiken. Lopputekstien aikana tytön ja ystävänsä kädet erkanevat toisistaan. Ja siinä ihan viimeisessä jaksossa palaavat takaisin yhteen. Aah. Päähenkilö Paula oli suuri sankarini pitkään. Löysin sarjan DVD-julkaisun UK Rarities -nettikaupan sivulta. Ihan en ole kyllä varma onko julkaisu virallinen vai ei. Gemini Factorista ei virallista julkaisua ainakaan tiettävästi ole. Youtube olkoon ystävämme siihen asti.

Kuvalainaus: Ukrarities.com

Kotimaisten televisiosarjojen hahmoista sankareitani olivat ehdottomasti Tarkkiksen (1986) pojat Tommi ja Janne. Jarno Jokisen esittämä Ville oli mielestäni jo siihen aikaan ihan liian nuori. Tommi oli se punkkaripoika niittivöissä ja nahkatakissa. Janne farkkuliivinen höpöttäjä. Tietenkin pidin enemmän Tommista, mutta näin jälkikäteen ajatellen Janne taisi olla lähempänä todellista minääni. Yle on koostanut muutamia jaksoja Tarkkista ja jatkosarjaansa Kaatista elävään arkistoon. Loistavaa ajankuvaa.

Kuvalainaus: Wikipedia.fi

Luulen, että Running Scaredin Paula, Gemini Factorin Lee ja Tarkkiksen Tommi (nämä Lee ja Tommi ovat muuten paitsi samankaltaisia hahmoja, myös yllättävän samannäköisiä) jäivät inhimillisyytensä ja erehdystensä vuoksi kuitenkin vain hetkellisiksi sankareiksi tv-taivaallani. Heistä ei ollut sankarin mittoihin myöskään lyhyen tv-kestonsa vuoksi. Kuusi tai kahdeksan jaksoa ei riitä. Mutta 15 jaksoa saattaisi hyvinkin jo riittää... Ehkäpä sankari ei myöskään voi olla liian moniulotteinen vaan jämptisti ja varmasti omalla asiallaan.

Lapsuuden sankarikseni nousee näin ollen animaatiohahmo. Hän on johtopäätösten mestari, yksityisetsivä Nikke Knatterton. Knatterton on sitä paitsi kestänyt aikaa kertakaikkisen hyvin. Edelleenkin ilahdun hänen loisteliaista päättelytaidoistaan, puhumattakaan lukuisista teknisistä vimpaimista joita Knatterton työssään käyttää. Hän on rohkea, huumorintajuinen, luotettava ja älykäs. Siis todellinen sankari. Kaiken lisäksi Nikke Knatterton sai minut lukemaan vakoilijan käsikirjaa yhä tiiviimmin. Uskon edelleen että minusta olisi tullut hyvä vakoilija tai etsivä.

Kuva: discshop.fi

Nikke Knatterton on Manfred Schmidtin sarjakuviin perustuva länsisaksalainen animaatiosarja. Se valmistui alun perin jo vuonna 1978, mutta sai suomenkielisen ensi-iltansa vasta 1989. DVD-julkaisua odotettiinkin sitten vielä melkein 20 vuotta lisää. Kun nyt aivan rehellinen olen, ei mieleeni edes tule ketään muuta länsisaksalaista tv-sankaria - paitsi toki nämä vanhemmanpuoleiset rikosetsivät. Mutta hehän olivat savukkeille ja popliinitakeille tuoksuvina aivan liian vanhoja ollaakseen minun sankareitani. Mutta takaisin Knattertoniin. Kaiken muun hehkutuksen lisäksi on lopuksi todettava, että tämän tv-sarjan jaksot kantavat aivan ehdottomasti kaikkien aikojen parhaimpia nimiä. Vai mitä sanot esimerkiksi tuosta otsikon rikollisesta liemikuutiosta. Myös käteistä, koruja ja koukeroita on yksi suosikkejani. Ei muuta kuin DVD:n pariin. Olen onnellinen omistaja.

 

Booty time across the USA

Nyt on nolojen tunnustusten aika. On olemassa elokuva josta pidän, mutta häpeän tunnustaa sen julkisesti. Aina välillä olen sen kuitenkin joutunut paljastamaan, eritoten hetkinä jolloin saan jotain yhtä mehevää tietoa tilalle. Olen löytänyt kerran kohtalotoverinkin, ja jos oikein muistan katsoimme myös kyseisen elokuvan kerran yhdessä yhteisen nolostuksen kunniaksi. Leffamaanantaissa kysytäänkin tällä viikolla mielestäni aliarvostetuinta elokuvaa. Vaikka vastaukseni onkin päivän myöhässä, luulen että haluan tehdä asiasta julkisen ja tunnustaa teille kaikille: pidän Ford Fairlanesta.

Mielestäni aliarvostetuin elokuva on Renny Harlinin ohjaama Ford Fairlane (The Adventures of Ford Fairlane, 1990). Olikohan suomenkielisessä nimessä vielä lisänä rokkidekkari, en ole varma. Koska se on täysin julkisesti mollattu (ja koska Hra Harlinin elokuvat yleensä menevät toisesta korvastani sisään ja saman tien toisesta ulos) on vaatinut suuria ponnistuksia kertoa että ihan vilpittömästi pidän ko. elokuvasta. 

Kuva: cdon.com

Elokuva on naseva, nokkela ja hauska. Pidän siitä että sen pääroolissa on ei-Bruce-Willis-tai-Sylvester-Stallone, mutta toisaalta filmi on sen verran vanha että nuo ns. isot nimet eivät vielä tainneet kuulua Rennyn sisäpiiriin. Elokuvan casting on onnistunut; juu, siellä on silloinen Kata Kärkkäinenkin. Andrew Dice Clay on sittemmin tullut ihan arvostetuksikin, viimeistään Woody Allenin ohjauksessa. Käsikirjoitus on huonojen ja hyvien sloganeiden sekasotkua. Kerrassaan reimastuttavaa. Tarina on täynnä elokuva- ja musiikkimaailman viitteitä, sillä onhan kyseessä rock'n roll -etsivän seikkailu. Edelleenkin Zuzu Petals -hahmon nimi on mielestäni nerokas. Muistelen Zuzua joka joulu kun "enkeli saa siivet". Ja tämä Harlinin Zuzu on mielestäni ehdottomasti hauskempi kuin se alkuperäinen.

No joo, onhan tämä laskelmoitu, mutta ihan totta hei, kun Ed O'Neill päästä ilmoille "Booty timen" olen joka kerta aivan myyty. Hei Renny; lisää tätä!

"she wants the guy, and what she gets is a suburban mom in drag"

Tänään TV-torstaissa kysellään "keiden tv-hahmojen löydettyä toisensa olit riemuissasi, todeten: "Vihdoinkin!!!" Luulenpa että joudun vastaamaan tähän United States of Taran Buck ja Pammy. Tämä pari sekä yllätti että sai minut ensimmäistä kertaa uskomaan Buckin hahmoon. Aiemmin pidin Buckia rasittavana punaniskana, mutta Pammy sai hänestä esiin muutakin. Vallan ihastuttava pariskunta. Valitettavasti suhde ei vain ollut kovin pysyvää laatua.

Kuvalainaus: discussingdissociation.com

Seuraavassa sarjan luojan Diablo Codyn analyysiä Buckin ja Pammyn suhteesta:

"The story of Pammy and Buck is meant to illustrate that Tara is becoming increasingly co-conscious with the alters. (---) Even though Tara isn't technically having the affair, she shares a body with Buck, who is. So she's feeling a lot of those warm fuzzies too. And though she knows it's wrong once she realizes what's going on, she's addicted to Pammy in a strange, peripheral way. (---)
Pammy is of course, always aware that Tara is biologically female. But Pammy is so damaged and insecure that even a transgendered *representation* of a "strong man" is the most comforting thing she's ever experienced. Real men have never come through for her the way Buck does. If wounded women like Pammy are willing to date ex-cons and abusers (and they are), I'm willing to believe that they would even date a man who wasn't a man at all. Pammy's in as much of a fantasy as Buck is."

Myös otsikon lainaus:  "she wants the guy, and what she gets is a suburban mom in drag" on Diablo Codyn sanomisia. Epäileville Tuomaille on tuossa kuvan alla linkki Discussing dissociation sivuille, joissa traumaterapeutti vertailee United States of Tara -sarjan sairauden kuvaa tosi elämään. Ja kyllä vaan, näin voi käydä.

I'm living, quietly bleeding

Uuden vuoden avaukseksi haluan kertoa teille parhaasta viime vuoden aikana näkemästäni elokuvasta. Tämä on samalla vastaukseni leffamaanantain päivän kysymykseen. Vuoden parhaimman valintani perustan siihen, että kyseinen elokuva sekä hämmensi että yllätti minut. Se on selvästi jäänyt vaivaamaan minua eniten. Tarkemmin ajateltuna se on myös ainoa viime vuoden aikana näkemäni elokuva, joka ylipäätään on hämmentänyt minua ja jäänyt mieleeni. Muut ovat olleet sitä tuttua huttua.

Asiaan siis. Viime vuoden aikana näkemieni elokuvien "helmi" on ehdottomasti puolalainen Sala samobójców. Elokuva on vuodelta 2011 ja sen on ohjannut Jan Komasa. Sala samobójców (englannistettuna Suicide room) oli mielestäni sekä teknisesti että taiteellisesti hienosti toteutettu. Odotin osin animoidulta elokuvalta paljon kökömpää ilmaisua, mutta hämmennyinkin siitä miten hienosti kohtaukset sulautuivat toisiinsa. Odotin myös tarinan olevan kökömpi, sillä olin lukenut jonkun nihkeitä IMDB-kommentteja. Yllätyinkin positiivisesti siitä miten sujuvasti tarina kulki eteenpäin. Sana positiivinen on kyllä muuten täysin väärä kuvaamaan mitään elokuvan herättämiä tunteita. Ainoana pikkukritiikkinä nostan esiin elokuvan ehkä hiukan liiankin melodramaattisen yleisotteen. Itselläni toimi, mutta tiedän että kaikkiin se ei uppoa. Kaikilta muilta osin nostan kahta peukkua pystyyn tälle tekijäporukalle. Enempäähän peukaloita minulta ei löydykään nostettavaksi.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Elokuvassa on nimensä mukaisesti kyse itsemurha-aiheisesta chatista, jonne tiensä löytää päähenkilönä toimiva nuori Dominik. Todellinen ja virtuaalinen maailma kulkevat rinnakkain Dominikin tarinassa, joka jostain syystä tuntuu tutulta, aidolta ja uskottavalta. Ainakin minusta. Ihan kaikesta en elokuvassa kuitenkaan pidä, ja olenkin melko lailla samoilla linjoilla Singaporelaisen Shawn Wangin arvion kanssa. Tiivistettynä: "Shattering in an oddly detached fashion, this treatise on teen angst and suicide is a tough but worthwhile watch."

Spoiler Alert!

Erityinen hatunnosto elokuvan viimeiselle kohtaukselle, joka veti totaalisesti maton altani ja jäi häiritsemään mieltäni viikoiksi. En muista (sitten 80-luvun kauhuelokuvien loppusätkyjen), että milloin olisin viimeksi näin hätkähtänyt elokuvan loppua. Täysin odottamatonta. Nerokasta. Hurraa puolalaiset! Tuli todella surullinen mieli. Ja se oli varmasti tarkoituskin.