Uuden vuoden avaukseksi haluan kertoa teille parhaasta viime vuoden aikana näkemästäni elokuvasta. Tämä on samalla vastaukseni leffamaanantain päivän kysymykseen. Vuoden parhaimman valintani perustan siihen, että kyseinen elokuva sekä hämmensi että yllätti minut. Se on selvästi jäänyt vaivaamaan minua eniten. Tarkemmin ajateltuna se on myös ainoa viime vuoden aikana näkemäni elokuva, joka ylipäätään on hämmentänyt minua ja jäänyt mieleeni. Muut ovat olleet sitä tuttua huttua.
Asiaan siis. Viime vuoden aikana näkemieni elokuvien "helmi" on ehdottomasti puolalainen Sala samobójców. Elokuva on vuodelta 2011 ja sen on ohjannut Jan Komasa. Sala samobójców (englannistettuna Suicide room) oli mielestäni sekä teknisesti että taiteellisesti hienosti toteutettu. Odotin osin animoidulta elokuvalta paljon kökömpää ilmaisua, mutta hämmennyinkin siitä miten hienosti kohtaukset sulautuivat toisiinsa. Odotin myös tarinan olevan kökömpi, sillä olin lukenut jonkun nihkeitä IMDB-kommentteja. Yllätyinkin positiivisesti siitä miten sujuvasti tarina kulki eteenpäin. Sana positiivinen on kyllä muuten täysin väärä kuvaamaan mitään elokuvan herättämiä tunteita. Ainoana pikkukritiikkinä nostan esiin elokuvan ehkä hiukan liiankin melodramaattisen yleisotteen. Itselläni toimi, mutta tiedän että kaikkiin se ei uppoa. Kaikilta muilta osin nostan kahta peukkua pystyyn tälle tekijäporukalle. Enempäähän peukaloita minulta ei löydykään nostettavaksi.
Kuvalainaus: Wikipedia.org |
Elokuvassa on nimensä mukaisesti kyse itsemurha-aiheisesta chatista, jonne tiensä löytää päähenkilönä toimiva nuori Dominik. Todellinen ja virtuaalinen maailma kulkevat rinnakkain Dominikin tarinassa, joka jostain syystä tuntuu tutulta, aidolta ja uskottavalta. Ainakin minusta. Ihan kaikesta en elokuvassa kuitenkaan pidä, ja olenkin melko lailla samoilla linjoilla Singaporelaisen Shawn Wangin arvion kanssa. Tiivistettynä: "Shattering in an oddly detached fashion, this treatise on teen angst and suicide is a tough but worthwhile watch."
Spoiler Alert!
Erityinen hatunnosto elokuvan viimeiselle kohtaukselle, joka veti totaalisesti maton altani ja jäi häiritsemään mieltäni viikoiksi. En muista (sitten 80-luvun kauhuelokuvien loppusätkyjen), että milloin olisin viimeksi näin hätkähtänyt elokuvan loppua. Täysin odottamatonta. Nerokasta. Hurraa puolalaiset! Tuli todella surullinen mieli. Ja se oli varmasti tarkoituskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti