Vsi imamo skrivnosti - meillä kaikilla on salaisuuksia

Maanantai-iltana leffamaanantaissa kyseltiin kaupungeista. Kysymys kuului jotakuinkin näin: mistä elokuvasta pidätte ihan vain jo sen takia, miten teille mieluinen kaupunki on kuvattu. Koska kysymyksessä ei kysytty kaupunkia jonne haluaisin matkustaa jonkin elokuvan vuoksi, tai kaupunkia johon olen rakastunut sinne sijoittuvien elokuvien vuoksi, jouduinkin pohtimaan tarkkaan mitä vastaisin. Ovathan John Watersin elokuvat houkutelleet minua Baltimoreen jo vuosia, vaikka kaupunki itsessään ei muuten minua kiinnosta. Mutta nyt siis haussa minulle mieluinen kaupunkikuvaus.

Jotenkin halajan ensin Matti Kassilan kuvauksiin 50- ja 60-lukujen Helsingistä. Toisaalta taas se on mennyttä aikaa, eikä siis kuvaa mitään todellisuudessa kohtaamaani. Sitten tulee mieleen liuta pikkukaupunkeihin sijoittuvia elokuvia, mutta nämäkään eivät sitten lopulta kanna pitkälle, sillä haluaisin kertoa elokuvasta joka sijoittuu todellisuudessa näkemääni paikkaan - ja pidän siitä siksi että se vastaa minun todellisuuttani.

Päädyn siis seuraavaan vastaukseen. Elokuva, josta pidän ihan vain jo sen takia, miten kaupunki siinä on kuvattu on nimeltään Slovenka. Slovenkalla on kaksi englanninkielistä nimeä: sananmukainen käännös Slovenian girl ja tarinan sisältöä kuvaava käännös A Call girl. Elokuvan on ohjannut Damjan Kozolet vuonna 2009. Elokuvan sisältö paljastuu aikalailla tuosta nimestä - nuori englanninopiskelija aloittaa työt seuraneitinä ja pääse rahan makuun. Mutta kuten me kaikki olemme elokuvista oppineet - työ ei ole mitään helppoa ja mukavaa. 

Elokuva sijoittuu Ljubljanaan. Tässä piilee se minun juttuni. Päähenkilö opiskelee  Ljubljanan yliopiston Filozofska fakultetassa, jossa olen itse aikoinaan käynyt kielikurssilla. Samoin erään "pokan" koti sijaitsee talossa, jonka ohi olen kulkenut useasti. Myös päähenkilön kodin taisin ohittaa kerran. Se, että paikat elokuvassa olivat tuttuja, muuttivat tämän elokuvan todelliseksi ja kokemuksen arvoiseksi. Siis minulle. Ljubljanan kuvausta enemmän pidin vielä päähenkilön kotikaupungin, konsonantti-ihme Krskin kuvauksesta, vaikka valitettavasti en koskaan ole päässytkään käymään kyseisessä kaupungissa. Slovenka voisi olla hyvä syy matkustaa sitä katsomaan, sillä loppukohtauksen rokkiklubi olisi varmasti vierailun arvoinen. Ljubljanaahan kuvataan yleensä kauniina, pittoreskina ja pikkukaupunkimaisena. Slovenkassa kaupunki on kuitenkin sangen harmaa ja poistyöntävä. Todellisuus on jossain noiden välissä, ja pidänkin elokuvassa juuri siitä että se ei yritellä kaunistella, vaan tuntuu rehelliseltä ja aidolta kaupunkikuvaukselta.

Kuva: Altcine.com

Slovenkasta ja ylipäätään tietoa Balkanilaisesta elokuvasta löytyy parhaiten altcinestä, joka on keskittynyt nimenomaan kyseisen alueen elokuvatuotantoihin ja tekijöihin. Kyseessä on ikäänkuin Balkanin oma IMDB, joten sieltä löytyy usein parempaa tietoa ja erinomainen multimediapankki.

Euroviisuja ja viikinkejä

Viikonlopun ja Softenginen kunniaksi jatkan musiikki- ja kirjahaasteita Euroviisujen hengessä. Kummassakin kysellään seuraavaksi minua naurattavan ja huvittavan teoksen nimeä. Eli musiikkihaasteessa käynnissä Day 12 A song that makes you laugh ja kirjahaasteessa haussa Kirja joka saa minut hyvälle tuulelle. Yhdistän nämä nyt niin, että haen minua naurattaneita mutta samalla kuitenkin miellyttäneitä yksilöitä. Myötähäpeänaurut ja pilkkaivat nyt sikseen.

Musiikissa nauru syntyy valitettavan usein siitä, että laulaja on kuin onkin tosissaan mutta kuulija ei. Toisaalta taas on paljon juuri naurettaviksi tehtyjä huumorikimaroita. Huumori-iskelmä, humppa tai mikä vaan huumorimusiikki toimii kuitenkin vain harvoin. Esimerkiksi jos Loirin/Kuselan Nauravaa kulkuria kuuntelee tarpeeksi, alkaa se toki jossain vaiheessa naurattaa. Yleensä kuitenkaan ei. Eläkeläisten ensimmäinen levykin nauratti aikoinaan kovasti. Eipä enää. Musiikissa toimii parhaiten parodia joka ei toista itseään. Palataanpa asiaan...

Hyvän tuulen kirjoja sen sijaan minulla on monia. Esimerkiksi Goscinnyn kuvittamat ja Jean-Jacques Sempen kirjoittamat Pikku-Niket toimivat lähes aina. Sanan säily heiluu komeasti myös monissa muissa ns. lastenkirjoissa. Esimerkiksi Pauli Matikaisen Mustakäsi-sarjassa jota luin useaan kertaan lapsena on minua vieläkin huvittavaa tekstiä. Mutta mietitäänpä nyt kuitenkin silti jotain aikuisille suunnattua...

Eli lähtekäämme Norjaan, josta saapuvat Viisuviikigit. Magne Hovdenin toinen romaani ilmestyi suomeksi viime vuonna. Luin sen itse juuri silloin keväällä Euroviisujen alla. Ja kyllä vain, kirja ON huttuista hattaraa ja hömppää, mutta niin ovat Euroviisutkin. Tosissaan ne voi ottaa vasta sitten kun osaa ottaa oikean asenteen ja alkaa nähdä pumpulin läpi paistavat päivänsäteet. Koska Euroviisut ovat kuuluneet elämääni melko pienestä lähtien, olen melkein kuin kala vedessä tämän kirjan maisemissa. Ja minua se siis sekä huvittaa, naurattaa että miellyttää.

Kuva: adlibris.com

Hovdenin kirja kertoo Stavrosista, joka päättää koota ympärilleen bändin jonka kanssa voitetaan Euroviisut. Kun kaikki kliseet on käyty läpi, päätyvät he olemaan Viikinkiyhtye. Itseäni kirjassa huvitti eniten viisujärjestelyjen, kanssakilpailijoiden ja heidän esitystensä kirjallinen kuvaaminen. Hekottelin ääneen monessa kohtaa ja erityisesti ruotsin tuulikone-Carolaan kohdistuvat piikittelyt kuuluivat suosikkeihini. Samoin tuli mieleen useampikin aiempien vuosien euroviisuedustaja. Viisuissa kun on viimevuosina nähty niin vampyyreita kuin merirosvojakin. Viikinkejä ei kuitenkaan vielä toistaiseksi. 

 

Ja kun Euroviisuissa ollaan, niin niillä jatketaan. Valintani minua miellyttäväksi ja naurattavaksi kappaleeksi on Liettuan edustuskappale vuodelta 2006. Kyseessä siis LT United ja edustuskappaleensa We are the Winners. Tämä poppoo koottiin vain ja ainoastaan tätä varten ja mukana lauloivat Liettuan all stars -muusikot Andrius Mamontovas, Marijonas Mikutavičius, Victor Diawara, Saulius Urbonavičius, Arnoldas Lukošius ja Eimantas Belickas. Kerron heistä tuossa alla vielä lisää. Mutta miksi tämä siis naurattaa? No ensinnäkin kaikista osallistuvista maista Liettua oli ensimmäinen joka röyhkeästi otti esiin sen mistä Euroviisuissa on kysymys. "Vote, vote, vote for the winners!" Esityksessään he parodioivat kaikkea sitä mitä euroviisuissa oli jo nähty; tanssisooloja, kuoron käsiliikkeitä, puvustusta ja sanoitusta. Yleisesti oli laulettu suurista aiheista vakavasti ja suuresti kaihoten tai pienistä aiheista kotoisasti ja sympaattisesti. Liettua löi kaiken lekkeriksi, mutta vakavaotteisesti niin. Viittaan tällä siihen, että esittäjät itse ovat kovan tason muusikkoja - näitä puolivillaisia hupipoppoita hassuissa vaatteissa kun kyllä oltiin nähty aiemminkin.

 

LT United siis koostui kuudesta muusikosta, joista Mamontovas erottuu selvästi johtohahmona tässä esityksessä. Tämä ei suinkaan ole ihme, sillä hän on kenties Liettuan kuuluisin laulaja/lauluntekijä. Ja myös hyvä sellainen. Toinen "päähenkilö" kappaleessa on ns. kakkossolistin virkaa tekevä hymynaamainen ja koripallolauluistaan tunnettu Mikutavičius. (Siis tokihan te tiedätte että Liettuan kansallisurheilu on koripallo ja maa on pärjännyt maailmalla erinomaisesti lajissa.) Kansainvälistä väriä ryhmään tuo Skampista tuttu Diawara. Skamp edusti Liettuaa vuonna 2001, ja siten Diawara pääsi jo toista kertaa viisulavalle. Mamontovasin lisäksi toinen suosikkini Liettualaisten joukossa on megafoniin huutava Urbonavičius, joka on Liettuan kovimman bändin eli alternativehenkistä postpunkpoppia soittavan Bix:in laulaja. Viulua soittava Belickas on tuttu folk-rockia soittavasta Airija-bändistä ja Kekkosen näköinen soolotanssija Lukošius on Mamontovasin vanha bändikaveri Fojen ajoilta. Aikamoinen tähtikaarti liettualaisittain siis nähtiin euroviisulavalla. Brittien tv-selostaja sanoikin komeasti tämän esityksen jälkeen että "in your face". Ja sietääkin. Hienoa pojat!

Jos samanmoinen poppoo saataisiin Suomessa kasaan, olisi se jotakuinkin näin: Hector, Jari Sillanpää, Tidjân Ba, Ismo Alanko, Lauri Tähkä ja Zarkus Poussa. Eli kovan luokan laulaja/lauluntekijä, hymyilevä kansanviihdyttäjä, kansainvälinen rap-taitaja, alternatiivi 80-luvulta, folk-rock viihdyttäjä sekä kaikkien kiva bändikaveri. Että näin. Ja jos Hector heittäytyy hankalaksi niin sen voisi korvata Teemu Brunilalla, vaikka hän ei soolotuotantoa ole harrastanutkaan. Ai jai... nyt menee ensi yö miettiessä mitä yllämainittu kokoonpano saisikaan aikaan. Vapise Softengine!

Keskimaan siivekkäät karvajalat

Televisiotorstain kehuttu, mutta ei iske -haasteessa kysellään oman maun vastaista tv-sarjaa. Eli jotain josta kaikki muut tuntuvat kuhisevan, mutta oma ymmärrys ei vain riitä. Omista varastoistani löytyy melkein kokonainen genre jota en vain ymmärrä. Minä nimittäin en vain ymmärrä fantasiaa. Olen pahoillani. En ole lämmennyt Tarulle sormusten herrasta enkä ihastellut lapsena Narniaa. En kirjoina, teatterissa enkä valkokankaalla. Puhumattakaan televisioruudusta. Ainoat vähän sinne päin, jotka tässä genressä hyväksyn ovat Xena (eihän sitä voi kun rakastaa), sekä elokuvat Ihmemaa Oz (tietenkin, koska Dorothy näkee unta) ja Labyrintti, koska siinä on David Bowie ja Jim Hensonin nuket. Mutta eipä noita kahta viimeistä taideta oikeasti edes laskea koko genreen, joten hiljenen asiasta nyt kokonaan.

No mutta, valintani ja vastaukseni viikon haasteeseen on siis Game of Thrones. En ymmärrä sarjaa, enkä edes halua katsoa sitä. Eikä minua vaivaa ollenkaan etten ole nähnyt yhtä ainoaa jaksoa. Joitain keijun näköisiä pieniä tyttöjä ja ritarimaisia miekkosia olen ohimennen nähnyt. Siinä kaikki. Väki näyttää mielestäni samalta kuin muussa samanhenkisessä kuvastossa (eli d&d, Tolkienit ja mitä näitä nyt sitten onkaan), ja koska en vain erota niitä toisistaan olen täysin pihalla.

Kuva: cdon.com

Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Puhun tv-sarjoista usein sillä nimellä joka parhaiten suuhuni istuu. Usein suomenkielisellä, mutta joskus alkuperäinen on parempi ja kuvaavampi (kuten vähän aikaa sitten mainittu United States of Tara). Game of Thronesin kohdalla mietin usein miksi sarjan nimeä ei ole käännetty. Varsinkin kun George R.R. Martinin kirjoille ja kirjasarjalle kuitenkin löytyy se oma suomalainen nimensä. Miksi sarja ei voi olla nimeltään Tulen ja jään laulu? Se olisi mielestäni niin hieno tv-sarjan nimi (valtaistuinpelin sijaan).Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Puhun tv-sarjoista usein sillä nimellä joka parhaiten suuhuni istuu. Usein suomenkielisellä, mutta joskus alkuperäinen on parempi ja kuvaavampi (kuten vähän aikaa sitten mainittu United States of Tara). Game of Thronesin kohdalla mietin usein miksi sarjan nimeä ei ole käännetty. Varsinkin kun George R.R. Martinin kirjoille ja kirjasarjalle kuitenkin löytyy se oma suomalainen nimensä. Miksi sarja ei voi olla nimeltään Tulen ja jään laulu? Se olisi mielestäni niin hieno tv-sarjan nimi (valtaistuinpelin sijaan).

Hoffman Babylon

Autuas tietämättömyyteni kantaa taas hedelmää. Koska en ole seurannut Hollywood-juoruja, tai oikestaan mitään muutakaan juoruja, olen ollut täysin tietämätön näyttelijä Philip Seymour Hoffmanin elämästä (lue päihdeongelmasta). Siksi Hoffmanin eilinen kuolema tuli minulle melkoisena yllätyksenä. Olen oikeastaan hyvinkin ajan hermolla kyllä nyt, kun siis tiedän hänen menehtyneen. Mutta tylsää silti. Varsinkin koska pidin useista hänen roolitöistään. Niin turhaan kaatuvat nämä valkokankaan pienet suuruudet. Niinkuin aina, kuten Hollywood Babyloninsa lukeneet tietävät. Hoffmanin muistoksi leffamaanantaissa kysytäänkin tänään herran mielestäni parhainta roolisuoritusta. Sitä sietääkin hiukan miettiä, sillä Philip Seymour Hoffmanin kuvaamat hahmot eivät todellakaan ole siitä helpoimmasta tai mukavimmasta päästä. Character actor - lienee sana jonka amerikkalaiset tähän ilmiöön liittävät.

Haluaisin vastata tähän kysymykseen elokuvalla Flawless. Olen jo vuosia odottanut näkeväni kyseisen elokuvan, mutta jostain syystä olen ohittanut huomaamatta sen jokaisen tv-esityksen. Hoffman esittää siinä pre-op transseksuaalia, ja olen varma että ihastuisin tähän roolisuoritukseen.   Mutta valitettavasti elokuva on edelleen näkemättä, joten en voi valita sitä vastaukseksi.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Valintani Philip Seymour Hoffmanin parhaimmaksi roolisuoritukseksi on siis Allenin rooli Todd Solondzin elokuvassa Happiness (1998). Hoffmanin roolityö on uskomattoman piinaavaa mutta samalla uskottavaa katsottavaa läpi elokuvan. Allenin yleinen olemus on mainiosti kuvitettu myös Happinessin elokuvajulisteeseen (Allen on siis tietenkin tuo Hoffmania muistuttava hikiotsainen mies). Myös koko elokuva riivaa minua muutenkin, ei pelkästään Hoffmanin roolisuoritus. Onni on kaukana tästä elokuvasta, mutta rakastan sitä silti. 

Täältä tullaan, Euroviisut!

Tänään on se ilta kun kansa saa tietää tämän vuoden euroviisuedustajansa henkilöllisyyden. Tämän kunniaksi vietin aamupäivän kuunnellen läpi kaikki finaalikappaleet. Ja siis nimenomaan kuuntelin, en katsellut. Olen seurannut uuden musiikin kilpailua myös tv:stä, ja vaikka en kaikkia lähetyksiä olekaan katsonut, niin olen kuitenkin nähnyt kaikki esitykset ainakin sen yhden kerran. Tänä vuonna minulla ei ole mitään yksittäistä suosikkia. Tai alkuun oli, mutta nyt (varsinkin tämän aamuisin ja viimeisen kuuntelun jälkeen) olen laatinut kolmen kärjen jonka joukosta toivon edustajan löytyvän. Seuraavassa ajatuksiani finaalikappaleista sekalaisessa järjestyksessä.

 

Softengine - Something better

Mielestäni tässä on jotain hyvin epäsuomalaista, enkä siksi ihmettele että kappale ja sen esittävä bändi on jossain luokiteltu stadionrockiksi. Onhan tämä mielenkiintoinen, mutta se taitaa juurikin olla se mikä minua tässä vaivaakin. Kappale ei vaan jää mieleeni. En nytkään muista siitä yhtään mitään. Normieuroviisukuuntelu on noin kolme kertaa: esikatselut-alkukarsinnat-finaali. Tämä riittää siihen että kappale jää päähän - eikä sen siis tarvi olla mikään renkutus. Kolme kertaa riitti myös Albanian upealle Ronalle. Ja Softenginen kappaletta olen varmasti kuunnellut jo useamman kerran mutta ei mitään. Kertakaikkiaan ei mitään. Minulta siis ei pisteitä tälle vaikka kivalta lavalla näyttävätkin.

Mikko Pohjola - Sängyn reunalla

Ensimmäinen ajatukseni on, että tässä on kappale jota haluan kuunnella kun ajan autolla keskellä yötä. Tässä on jotain hyvin kaunista ja maagista. Voisin nähdä tämän edustamassa suomea, mutta en ole ihan varma siitä miltä esitys "näyttää" - siis että riittäkö se. Mutta kappaleen äänimatto on huikean hieno.... ja sanat (euroviisuissahan parasta on juuri käännökset eri kielille). Mielestäni tässä on jotain samankaltaista henkeä kuin viime vuonna Hollantia edustaneen Anoukin Birds-kappaleessa. En osaa selittää mikä se jokin on.

Lauri Mikkola - Going down

Kaikeksi yllätykseksi tämä on se kappale joka on jäänyt päähäni soimaan. Se ei silti mielestäni missään nimessä ole oikea valinta Euroviisuihin. Minulle tässä on lähinnä kyse siitä, että siinä ei ole mitään kovin erityistä, ei mitään leimaavaa. Tämä voisi tulla mistä vaan. Ja minä haluan jotain omaa, jotain erityistä. Tyydyn siis hyräilemään radioni mukana tätä, tai autoa ajaessa. Mutta Lauri Lauri, sinua en kyllä Kööpenhaminaan lähetä. Livenä Lauri ja poppoo näyttää kovin amerikkalaiselta - ja ikävä kyllä vähän tylsältä.

Hukka ja Mama - Selja

Tässä on nyt sellainen kappale, joka aluksi ei kuulostanut yhtään miltään, mutta josta pidän kerta kerralta yhä enemmän. Kun poppoon näki livenä, pidin heistä heti vieläkin enemmän. Ja jokainen live lisää vain vahvistaa tuota tunnetta. Hukan ja Maman stailaus on onnistunut siinä mielessä, että se lisää kappaleen

mielenkiintoa. Soisin heille samantien sympatiavoiton ja hyväksyisin heidät edustamaan, mutta en usko kappaleen pärjäävän Euroviisuissa finaaliin asti. Samoin ikäväkseni huomasin, että pelkästään kuunneltuna kappale ei ollut enää yhtään niin mielenkiintoinen kuin katseltuna. Mutta tykkään silti.

MIAU - God/Drug

No nyt lähtee. Tämä upposi heti ensi kuulemalta. Ainoa mitä toivoisin on, että kappaleen alku olisi vielä hiukan vahvempi. Meno yltyy hiljalleen kovemmaksi, ja on aivan hillitöntä lopuksi, mutta volyymiä ja räimettä saisi olla minun puolestani vieläkin enemmän. Kappale kuulostaa siltä kuin näyttääkin. Tykkään rosoisuudesta ja värien sekamelskasta. Liveissä tyttötriolla on mukana kaksi voque-tanssijaa. Siis haloo, en muista ikinä nähneeni voque-poikia (tai tyttöjä) euroviisulavalla. Tämä siis olisi historiallista! Kappale on hyvä, bändi on hyvä ja ensimmäistä kertaa sitten Lordin erotuttaisiin ihan kunnolla. Visuaalisuus nostaa kappaleen tehoa hurjasti, joten jos tällä mennään niin värit ja voque-pojat on säilytettävä ja pauketta lisää!

Hanna Sky - Hope

Tämä nyt vaan ei aukene minulle. Jotenkin liian kansainvälistä yritystä, enkä jotenkin vaan pidä laulajan äänestä. Ja mikä on se etnopimputus siinä alussa? Kappale kuulostaa sellaiselta, joita Euroviisuissa esitetään vastapainona minihamepopille. Sanat sen sijaan saavat kappaleen kuulostamaan Israelin tai Sveitsin edustajalta, joilla on lähes joka toinen vuosi ollut tapana esiintyä maailmaa syleilevästi valkoisissa ja laulaa rauhasta ja toivosta. Tätäkin taannoin kokeiltiin. Geir Rönning ei päässyt finaaliin. Minulla tämä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Erityisesti ärsyttää se taustalaulajien "all" ja "we" -sanojen toistaminen kertosäkeessä. Aargh!

Madcraft - Shining bright

Punkpop-henkistä poikabändikamaa, eli reipasta ja iloista. Euroviisuissa poikabändejä on kuultu paljon erityisesti ns. uusilta mailta. Joitakin vuosia sitten Turkilla oli edustajana oikein mainio maNga-niminen poppoo, joka pärjäsi jo ihan hyvinkin. Samoin on mieleen jäänyt Moldovan rehvakas Zdob si Zdub, joka on edustanut maataan jo kahdesti (2005 & 2011), kerran rumpua soittavan mummon ja toisella kertaa puutarhatontuiksi pukeutuneina. Yleensä nämä iloiset poikapoppoot eivät nimittäin ole olleet kovin mieleenjääviä, mutta kaksi aiempaa esimerkkiä ovat kyllä lämmittäneet sydäntäni. Mutta muuten tämä koko punkpopgenre on minulle kaikki sitä yhtä ja samaa Blink 182:sta. En erota niitä yleensä toisistaan, ja siksi tämäkin Madcraft saa puolestani jäädä kotikamaralle kuperkeikkailemaan. Kivoja poikia, oikein sympaattisen oloisia ja kotoisia, mutta ei minun suosikkini suomen edustajaksi. Mutta toisaalta, jos nämä keksivät lavashown joka vetää vertoja Turkin tai Moldovan pojille, niin antaa mennä. Kärrynpyörät ja kuperkeikat eivät kansainvälisillä areenoilla enää riitä, vaikka kotimaisessa kilpailussa ovatkin räyhäkkäitä ja komeita.

Clarissa feat. Josh Sterling - Top of the World

Selvää euroviisukamaa ihan mistä vaan maasta. Jokainen edustajamaa on langennut tällaiseen ainakin kerran. Tämä kuulostaa livenä aivan kamalalta, mutta levytettynä soi taatusti ainakin Herkun discolattialla. Ja jos nyt jostain ihmeen syystä tämä päätyisi Euroviisuihin, soisi se taatusti muidenkin maiden euroviisudiskoissa. Mutta eihän tämä nyt ikimaailmassa pärjäisi mitenkään, enkä missään nimessä haluaisi tätä suomen edustajaksi. Tanssigenreä kokeiltiin jo taannon Waldo's peoplen kanssa ja eiköhän se jo riittänyt. Mutta hip hip hurraa suomenruotsalaiselle yrittelijäisyydelle. Näin se Pandorakin maailman valloitti.

Tänä iltana siis selviää Suomen euroviisuedustaja. Olisin kovin iloinen, jos se olisi MIAU, Mikko Pohjola tai Hukka ja Mama. Onneksi olen jo kovin tottunut siihen, että oma mielipide tuskin ratkaisee. Oli voittaja kuka tahansa, sopeudun.

- - -

JÄLKIKIRJOITUS

Ja Softengine se on. Nyt kun on taas se pari-kolme kertaa kuullut kappaletta lisää, muistan jo hiukan kertosäettä. Edelleenkään ei suosikkini, mutta onhan nuo nyt söpöjä pieniä poikia ja niin hämmentyneen oloisia että nyyh. Minua ilahduttaa suuresti se, että sekä MIAU että Mikko Pohjola pärjäsivät hyvin. Pohjolalle lankesi myös armoitetun viisukansan suosio viisukuppilan ojentaman fanipalkinnon muodossa. Onnea matkaan Seinäjoen pojat!