Movie monday kysyy tänään elokuvaa, joka on saanut minut itkemään. Koska olen kova tyttö eläytymään ja pahimmillani olen itkenyt jonkin kertakaikkisen kamalan kickboxing-elokuvan aikana, on vaihtoehtoja vastaukseksi useita. Päätin sitten keskittyä miettimään mikä elokuva viime vuosien aikana on liikuttanut minua kaikkein eniten.
Pyörittelen mielessäni nyt kahta eri elokuvaa, joita en osaa laittaa järjestykseen. Ensimmäisen näin tietäen että jollekin hahmoista käy huonosti ja itkin siksi jo alusta alkaen. En kuitenkaan tiennyt kenelle hahmoista ikäviä tapahtuu, joten tarina tuntui sitäkin traagisemmalta. En nyt sanoisi että tämä elokuva on silti mitenkään elämää suurempi, mutta sen aihe ja teemat vain itkettävät. Piste. Elokuvan tunnelma on melodramaattinen ja tunteet vellovat sitä katsoessa joka suuntaan. Välillä tunsin jopa silkkaa inhoa ja vihaa sen henkilöitä kohtaan. Eniten kuitenkin hämmentää se, että kyseessä on nuortenelokuva. Tämä tanskalaisen Kasper Munkin esikoisohjaus on henkisesti Hip Hip Hora ja Säg att du älskar Mig -elokuvien viitoittamalla tiellä ja ammentaa samoista teemoista. Kyseessä siis tanskalainen nuortenelokuva Hold om mig.
Toinen valintani on elokuva, josta en alkukohtaisesti tiennyt mitään muuta kuin sen kotimaan. Tiesin siis olevani menossa katsomaan Kanadalaista elokuvaa. Kyseinen asia (siis kanadalaisuus) itsessään luo minulle jo jonkinlaisia odotuksia, sillä jos suoraan kysytään niin en äkkiseltään keksi yhtään läpeensä huonoa kanadalaista elokuvaa. Mutta kanadalaisuus sikseen...
Elokuva Monsieur Lazhar yllätti minut kaikin puolin. Se oli koskettava ja lämmin elokuva, mutta yhtä aikaa pysäyttävä ja hämmentävä. Ohjaaja Philippe Falardeausta en ollut aiemmin edes kuullut, mutta taitava hän on sillä elokuva on saanut useita ehdokkuuksia ja palkintoja. Elokuvan tarinan tai teeman osalta en pysty viittaamaan mihinkään muuhun elokuvaan. Voin ainoastaan todeta sen olevan hyvin "kanadalainen". Tunnelmaa voi verrata ehkä Atom Egoyanin elokuviin, ainakin jollakin tasolla. Monsieur Lazharin tarinassa on niin monta punaista lankaa, että en ala tässä sen kummenpiin juoniselostuksiin. Niitä voi kurkkia vaikka IMDB:stä jos elokuva on vieras tai sen tarina kiinnostaa.
Tärkeimpänä lienee kuitenkin nyt se itku. Elokuva sai minut itkemään sekä surusta, ilosta että onnesta. Lopputekstien aikana vuodatetut kyyneleet olivat luultavasti sekoitus kaikkia kolmea- Suurin kysymys kuuluukin minkä ihmeen vuoksi koneenkäyttäjillä on niin kiire lyödä valot päälle ja saada sali tyhjäksi? Minä olisin mieluusti vellonut vielä elokuvan tunnelmissa ja salin pimeydessä.
Nyyh.
Mielenkiintoinen vastaus!! Olin juuri kanssa elokuvissa ja ihmettelin kuinka hädin tuskin valkokangas ehti pimetä niin valot olivat jo päällä ja puolet yleisöstä jo ulos ovesta...
VastaaPoista