Pitkän elokuvan matka iltaan

Voiko elokuva olla liian pitkä? Voi tietenkin. Joskus ajallisesti pitkä elokuva voi kuitenkin tuntua lyhyeltä, ja päinvastoin. Movie mondayssa kyseltiin pitkien elokuvien perään. Seuraavassa ajatuksiani asiasta. 

Ensimmäiseksi mieleeni tulee Theo Angelopouloksen ohjaama Odysseuksen katse (1995). Siinä Harvey Keitelin esittämä päähenkilö seilaa pitkin Balkania löytääkseen vanhojen filmikelojen lisäksi rakkautensa. Odysseuksen katse kestää 176 minuuttia. Minä, vanhojen filmikelojen ja antiikin tragedioiden ystävä, viihdyin suht hyvin ne minuutit. Vieruskaveri ei sen sijaan Angelopoulosta ymmärtänyt vaan päätti ottaa nokoset.    

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Muistamisen arvoiseksi elokuvakokemukseksi kelpaa myös Shinji Ayoyaman ohjaama Eureka. Lähes kokonaan mustavalkoinen (tai seepian värinen) tunnelmapala on vuodelta 2000. Elokuvassa kaksi nuorta ja aikuinen mies oireilevat bussikaappauksen jälkitraumoissa. Elokuvan kesto on jo reilusti Odysseuksen katsetta pidemmät 218 minuuttia, eli rapiat 3 ja puoli tuntia. En muista takamuksen puutuneen, vaikkakin turnauskestävyys vaati kanttia elokuvan hitaan tunnelman vuoksi. Eureka ei missään nimessä ole pitkien elokuvien niin kutsutusta helpoimmasta päästä, mutta silti joka minuutin arvoinen.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

Pisin valkokangaselämykseni on kuitenkin Kenneth Branaghin Hamlet-filmatisointi vuodelta 1996. Sen lisäksi että se on pisin, se on mielestäni myös parhain näistä.  Hamlet kun oikein hellii katsojaa visuaalisella yltäkylläisyydellään. Mitään uutta se ei Hamlet-aiheesen tuo, paitsi jos nahka-asusteet lasketaan. Mutta onhan tuo nyt komeaa katsottavaa. Vielä jos olisin päässyt näkemään sen 70mm version normaalin kolmevitosen sijaan niin avot. Minä siis todellakin pidin tästä visuaalisesta eepoksesta, toisin kuin vieruskaveri joka uinahti kesken tämänkin elokuvan. Hamletilla kestoa 242 minuuttia. Se on paljon Branaghia se.

Kuvalainaus: Wikipedia.org

On myös muutama aivan loistava hehtopitkä Bollywood-pläjäys jonka olen valkokankaanlta nähnyt. Valitettavasti niiden nimiä en kertakaikkiaan muistanut - joten en päässyt tarkistamaan kestoja enkä tekijöitä. Toisessa oltiin kovasti kriketin lumoissa ja toisessa veljekset taistelivat toisiaan vastaan rikollisjengeissä. Varsinkin jälkimmäinen oli aivan mieletön. Elokuvan nimi oli vain yksi sana -  mikään haku ei valitettavasti tuottanut oikeaa tulosta. Jos joku keksii mitä nämä voisivat olla, niin ilahtuisin kovasti.

En nyt käynyt ollenkaan ruotimaan mielestäni liian pitkiä elokuvia. Niitä on huomattavasti enemmän kuin näitä pituudestaan huolimatta hyviä. Otan itselleni oikeuden palata aiheeseen myöhemmin uudelleen.

I wanna do bad things with you

Tv-torstaissa kyseltiin viime viikolla parhainta tunnusmusiikkia. Koska olen niin kovin hidas tässä ajattelussani, on vastauksen muodostuminen kestänyt melkein viikon. Tässä sekalaisia ajatuksiani.

Lapsuuteni mieluisin tunnusmusiikki oli tietenkin Ihmemiehestä. Ei taida olla sellaista (80-luvulla koulua käynyttä) lasta, jonka luokalla ei joku olisi tunnin alussa rämpyttänyt MacGyver-teemaa pianolla tai jollain muulla soittimella. Tunnustan heti, että minultakin löytyvät pianonuotit jostakin kaapin pohjalta. (Nyt alkoi muuten tehdä mieli mennä kaivamaan ne esiin ja istua sitten epävireisen ja kovia kokeneen pianon ääreen tapailemaan säveliä.) Muistan aikoinaan tapailleeni myös Kahden keikan (Ein Fall für Zwei) hienoa syntikkatilutusta. Mieltä lämmittää myös Star Trek: The Next Generationin tunnusmusiikki, jonka tahtiin aikoinaan riiputettiin Enterprisen pienoismallia alakerran pojan ikkunan edessä. Oi niitä aikoja.

 

Teini-ikääni sen sijaan kuului vahvasti Twin Peaks theme. Jostain syystä näin "aikuisena" en kuitenkaan enää lämpiä tuolle tunnusmusiikille niin kovin. En tiedä onko kyse vain siitä, että olen aikaansaanut henkilökohtaisen TP-ähkyn liian paljosta katsomisesta, vai eikö tämä musiikki vain minun kohdallani ole kestänyt aikaa niin hyvin. Aikoinaan se kuitenkin oli ehdottoman hip ja pop. Saman ajan poliisisarjoissa panostettiin mielestäni myös hyvin tunnusmusiikkeihin. Suosikkejani olivat Kova laki (Law & Order), jonka alkutunnarin "pang pang" tehosteääni on nerokas ja toistuu dramaturgisesti läpi sarjan. Myös Silkkejä ja luoteja (Silk Stalkings) -sarjan tunnusmusiikki oli mielestäni huikea, vaikkakin nolottaa tunnustaa että olen edes katsonut koko sarjaa.

Tässä pähkäilyjeni parissa olen tehnyt huomion, että nykyisin tunnusmusiikit ovat yhä enemmän laulettuja - jotkut hittikamaa jo ennen sarjan syntyä tai suosiota. Omasta nuoruudesta muistan vain yhden niin kutsutun hittitunnarin. Se oli tietenkin Inner Circlen Bad Boys. Mutta tänä päivänä näitä on enemmänkin. Muutamia parhaimpia tunnarihittejä ovat True bloodin tunnusmusiikkina soiva Jace Everettin esittämä Bad Things ja Sopranosin Woke Up This Morning" (Chosen One Mix) jonka esittää Alabama 3. Molemmat äärimmäisin hyviä kappaleita muussakin kontekstissa. 

Kiteytettynä: en siis löydä sitä yhtä oikeaa vaan variaatioita oikeasta eri aikakausilta. Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Linkit tunnusmusiikkeihin:

Ihmemies (MacGyver)

Kahden keikka (Ein Fall für Zwei)

Star Trek: The Next Generation

Twin Peaks

Kova Laki (Law & Order)

Silkkejä ja luoteja (Silk Stalkings)

True Blood
Sopranos

30 kysymystä - 30 vastausta

Kiritään kiinni vielä toinen Leffamaanantaihaaste, jossa kutsutaan todelliseen mittelöön, eli vastaamaan 30 Day Movie Challengen kysymyksiin kerralla. Ajattelin että tehtävä on paras suorittaa intuition varassa, eli vastaamalla vain se mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Joitakin nimiä piti kyllä tarkistella IMDB:stä - joitakin olin harmikseni unohtanut ja toiset taas ehkä ihan tarkoituksella aivojen perukoihin haudattu. Ennen aloitusta vielä huomautus äidinkielen opettajille ja suomen kielen rakastajille: en kanna vastuuta kysymysten asettelusta vaan ainoastaan vastauksista. Ja sitten asiaan.

1. Sinun lempielokuva Korppi sylissä
2. Viimeisin katsomasi elokuva Vares 6 - Pimeyden tango (valitettavasti)
3. Sinun lempitoiminta-/seikkailuelokuva Total Recall tai jos se lasketaan scifiksi niin Speed
4. Suosikkikauhuelokuva Nyt tulee mieleen vain Candyman, koska juuri kirjoitin elokuvasta
5. Suosikkidraamaelokuva Trouble in Mind
6. Suosikkikomedia Clerks
7. Elokuva, joka tekee sinut onneliseksi Ma vie en rose
8. Elokuva, joka tekee sinut surulliseksi Monsieur Lazhar
9. Elokuva, josta käytännössä tiedät koko käsikirjoituksen Female Trouble
10. Lempiohjaajasi John Waters
11. Lempilapsuudenelokuvasi Pretty in Pink
12. Sinun lempianimaatioelokuvasi Toy Story
13. Elokuva, jota rakastit ja nyt vihaat Cruising
14. Suosikkisitaattisi mistä tahansa elokuvasta "I'm all dressed up and ready to fall in love"
15. Ensimmäinen elokuva, jonka näit elokuvissa Bambi
16. Viimeisin elokuva, jonka näit teatterissa Lego the Movie
17. Paras elokuva, jonka näit viimeisen vuoden kuluessa Sala samobójców 
18. Elokuva, joka tuotti sinulle suurimman pettymyksen Last Exit to Brooklyn
19. Sinun lempinäyttelijäsi Divine (miesrooleissa)
20. Sinun lempinäyttelijättäresi Divine (naisrooleissa)
21. Yliarvostetuin elokuva Pulp Fiction
22. Aliarvostetuin elokuva Ford Fairlane
23. Sinun lempihahmosi mistä tahansa elokuvasta Dawn Davenport
24. Lempidokumentti Guerrilla: The Taking of Patty Hearst
25. Elokuva, jota kukaan ei odottaisi sinun rakastavan Beverly Hillsin kyttä
26. Elokuva, joka on "guilty pleasure" (salainen pahe??) Soapdish
27. Suosikkiklassikkoelokuva Rio Bravo
28. Elokuva, jossa on paras ääniraita/soundtrack Hedwig and the Angry Inch
29. Elokuva, joka muutti mielipiteesi jostain Virgin Suicides
30. Sinun inhokkielokuvasi The Heart Is Deceitful Above All Things

Eipä sen enempiä selityksiä tähän. Over and Out.

Mehiläisten pesästä kuuluu kova pörinä

Movie Monday kyseli muutama viikko sitten elokuvaa, jossa on parhain tunnelma. Tunnelman laatukuvauksen sai itse valita -  oli se sitten pelottava, hauska tai mikä vaan. Itselleni onnistuneessa tunnelmassa on jotain sellaista joka vangitsee ja herättää kaikki aistini. Ja kun mietin elokuvaa joka on tunkeutunut sekä mieleen että silmiin, korviin ja nenään - tulee mieleeni vain yksi.

Kyseessä on Clive Barkerin novelliin perustuva Candyman. Tarinan ohjasi elokuvaksi Bernard Rose vuonna 1992. Sinällään oikein toimivalle ja aisti- ja tunne-elämyksiltään vahvalle elokuvalle tehtiin myös kaksi epäonnista jatko-osaa, joihin ohjaaja ei enää sekaantunut mutta herra Barker kylläkin. Mukaan houkuteltiin myös pääroolia näytellyt Tony Todd, josta hiukan lisää vielä tuonnempana.

Candyman kertoo urbaanilegendoja graduaan varten tutkivasta opiskelijasta, joka kuultuuan Candymanista, alkaa tutkia tarinan alkuperää. Todellisuus ja tarinat kietoutuvat (luonnollisesti) toisiinsa ja kun kauhugenren parissa ollaan alkaa katsojaa tietenkin ahdistaa ja pelottaa. Mutta jotain maagista Candyman -kokemuksessa kuitenkin on. Luulen että elokuvan taika on paljolti nimihenkilöä esittävän Toddin uskomattoman matalassa äänessä, joka on toki käsitelty vieltä bassoisemmaksi ja hunajaisemmaksi kuin se onkaan. Korvia hivelevän äänen lisäksi elokuvan "hajut" tuntuvat nenässä; ihmisulosteet, palavat ihot ja bensiinin katkut voi melkein haistaa. En muista toista elokuvaa jossa olisin kokenut hajut niin vahvasti. Niin ja ne mehiläiset; ne tuntuu tunkevaan korviin katsojallekin.

Candyman on kaikin puolin niin hallittu kokonaisuus, että se nousee kirkkaasti mielestäni 90-luvun kauhukötöstysten parhaimmistoon. Ihan jo siksikin että sen jaksaa kivutta katsoa useampaan kertaan, mutta myös siksi että sen tunnelma on todella vangitseva ja visuaalinen maailma henkilöhahmoineen on uskottava. Ja ei kun peilin eteen toistamaan: Candyman, Candyman, Candyman...

Kuva: cdon.com

Vsi imamo skrivnosti - meillä kaikilla on salaisuuksia

Maanantai-iltana leffamaanantaissa kyseltiin kaupungeista. Kysymys kuului jotakuinkin näin: mistä elokuvasta pidätte ihan vain jo sen takia, miten teille mieluinen kaupunki on kuvattu. Koska kysymyksessä ei kysytty kaupunkia jonne haluaisin matkustaa jonkin elokuvan vuoksi, tai kaupunkia johon olen rakastunut sinne sijoittuvien elokuvien vuoksi, jouduinkin pohtimaan tarkkaan mitä vastaisin. Ovathan John Watersin elokuvat houkutelleet minua Baltimoreen jo vuosia, vaikka kaupunki itsessään ei muuten minua kiinnosta. Mutta nyt siis haussa minulle mieluinen kaupunkikuvaus.

Jotenkin halajan ensin Matti Kassilan kuvauksiin 50- ja 60-lukujen Helsingistä. Toisaalta taas se on mennyttä aikaa, eikä siis kuvaa mitään todellisuudessa kohtaamaani. Sitten tulee mieleen liuta pikkukaupunkeihin sijoittuvia elokuvia, mutta nämäkään eivät sitten lopulta kanna pitkälle, sillä haluaisin kertoa elokuvasta joka sijoittuu todellisuudessa näkemääni paikkaan - ja pidän siitä siksi että se vastaa minun todellisuuttani.

Päädyn siis seuraavaan vastaukseen. Elokuva, josta pidän ihan vain jo sen takia, miten kaupunki siinä on kuvattu on nimeltään Slovenka. Slovenkalla on kaksi englanninkielistä nimeä: sananmukainen käännös Slovenian girl ja tarinan sisältöä kuvaava käännös A Call girl. Elokuvan on ohjannut Damjan Kozolet vuonna 2009. Elokuvan sisältö paljastuu aikalailla tuosta nimestä - nuori englanninopiskelija aloittaa työt seuraneitinä ja pääse rahan makuun. Mutta kuten me kaikki olemme elokuvista oppineet - työ ei ole mitään helppoa ja mukavaa. 

Elokuva sijoittuu Ljubljanaan. Tässä piilee se minun juttuni. Päähenkilö opiskelee  Ljubljanan yliopiston Filozofska fakultetassa, jossa olen itse aikoinaan käynyt kielikurssilla. Samoin erään "pokan" koti sijaitsee talossa, jonka ohi olen kulkenut useasti. Myös päähenkilön kodin taisin ohittaa kerran. Se, että paikat elokuvassa olivat tuttuja, muuttivat tämän elokuvan todelliseksi ja kokemuksen arvoiseksi. Siis minulle. Ljubljanan kuvausta enemmän pidin vielä päähenkilön kotikaupungin, konsonantti-ihme Krskin kuvauksesta, vaikka valitettavasti en koskaan ole päässytkään käymään kyseisessä kaupungissa. Slovenka voisi olla hyvä syy matkustaa sitä katsomaan, sillä loppukohtauksen rokkiklubi olisi varmasti vierailun arvoinen. Ljubljanaahan kuvataan yleensä kauniina, pittoreskina ja pikkukaupunkimaisena. Slovenkassa kaupunki on kuitenkin sangen harmaa ja poistyöntävä. Todellisuus on jossain noiden välissä, ja pidänkin elokuvassa juuri siitä että se ei yritellä kaunistella, vaan tuntuu rehelliseltä ja aidolta kaupunkikuvaukselta.

Kuva: Altcine.com

Slovenkasta ja ylipäätään tietoa Balkanilaisesta elokuvasta löytyy parhaiten altcinestä, joka on keskittynyt nimenomaan kyseisen alueen elokuvatuotantoihin ja tekijöihin. Kyseessä on ikäänkuin Balkanin oma IMDB, joten sieltä löytyy usein parempaa tietoa ja erinomainen multimediapankki.

Euroviisuja ja viikinkejä

Viikonlopun ja Softenginen kunniaksi jatkan musiikki- ja kirjahaasteita Euroviisujen hengessä. Kummassakin kysellään seuraavaksi minua naurattavan ja huvittavan teoksen nimeä. Eli musiikkihaasteessa käynnissä Day 12 A song that makes you laugh ja kirjahaasteessa haussa Kirja joka saa minut hyvälle tuulelle. Yhdistän nämä nyt niin, että haen minua naurattaneita mutta samalla kuitenkin miellyttäneitä yksilöitä. Myötähäpeänaurut ja pilkkaivat nyt sikseen.

Musiikissa nauru syntyy valitettavan usein siitä, että laulaja on kuin onkin tosissaan mutta kuulija ei. Toisaalta taas on paljon juuri naurettaviksi tehtyjä huumorikimaroita. Huumori-iskelmä, humppa tai mikä vaan huumorimusiikki toimii kuitenkin vain harvoin. Esimerkiksi jos Loirin/Kuselan Nauravaa kulkuria kuuntelee tarpeeksi, alkaa se toki jossain vaiheessa naurattaa. Yleensä kuitenkaan ei. Eläkeläisten ensimmäinen levykin nauratti aikoinaan kovasti. Eipä enää. Musiikissa toimii parhaiten parodia joka ei toista itseään. Palataanpa asiaan...

Hyvän tuulen kirjoja sen sijaan minulla on monia. Esimerkiksi Goscinnyn kuvittamat ja Jean-Jacques Sempen kirjoittamat Pikku-Niket toimivat lähes aina. Sanan säily heiluu komeasti myös monissa muissa ns. lastenkirjoissa. Esimerkiksi Pauli Matikaisen Mustakäsi-sarjassa jota luin useaan kertaan lapsena on minua vieläkin huvittavaa tekstiä. Mutta mietitäänpä nyt kuitenkin silti jotain aikuisille suunnattua...

Eli lähtekäämme Norjaan, josta saapuvat Viisuviikigit. Magne Hovdenin toinen romaani ilmestyi suomeksi viime vuonna. Luin sen itse juuri silloin keväällä Euroviisujen alla. Ja kyllä vain, kirja ON huttuista hattaraa ja hömppää, mutta niin ovat Euroviisutkin. Tosissaan ne voi ottaa vasta sitten kun osaa ottaa oikean asenteen ja alkaa nähdä pumpulin läpi paistavat päivänsäteet. Koska Euroviisut ovat kuuluneet elämääni melko pienestä lähtien, olen melkein kuin kala vedessä tämän kirjan maisemissa. Ja minua se siis sekä huvittaa, naurattaa että miellyttää.

Kuva: adlibris.com

Hovdenin kirja kertoo Stavrosista, joka päättää koota ympärilleen bändin jonka kanssa voitetaan Euroviisut. Kun kaikki kliseet on käyty läpi, päätyvät he olemaan Viikinkiyhtye. Itseäni kirjassa huvitti eniten viisujärjestelyjen, kanssakilpailijoiden ja heidän esitystensä kirjallinen kuvaaminen. Hekottelin ääneen monessa kohtaa ja erityisesti ruotsin tuulikone-Carolaan kohdistuvat piikittelyt kuuluivat suosikkeihini. Samoin tuli mieleen useampikin aiempien vuosien euroviisuedustaja. Viisuissa kun on viimevuosina nähty niin vampyyreita kuin merirosvojakin. Viikinkejä ei kuitenkaan vielä toistaiseksi. 

 

Ja kun Euroviisuissa ollaan, niin niillä jatketaan. Valintani minua miellyttäväksi ja naurattavaksi kappaleeksi on Liettuan edustuskappale vuodelta 2006. Kyseessä siis LT United ja edustuskappaleensa We are the Winners. Tämä poppoo koottiin vain ja ainoastaan tätä varten ja mukana lauloivat Liettuan all stars -muusikot Andrius Mamontovas, Marijonas Mikutavičius, Victor Diawara, Saulius Urbonavičius, Arnoldas Lukošius ja Eimantas Belickas. Kerron heistä tuossa alla vielä lisää. Mutta miksi tämä siis naurattaa? No ensinnäkin kaikista osallistuvista maista Liettua oli ensimmäinen joka röyhkeästi otti esiin sen mistä Euroviisuissa on kysymys. "Vote, vote, vote for the winners!" Esityksessään he parodioivat kaikkea sitä mitä euroviisuissa oli jo nähty; tanssisooloja, kuoron käsiliikkeitä, puvustusta ja sanoitusta. Yleisesti oli laulettu suurista aiheista vakavasti ja suuresti kaihoten tai pienistä aiheista kotoisasti ja sympaattisesti. Liettua löi kaiken lekkeriksi, mutta vakavaotteisesti niin. Viittaan tällä siihen, että esittäjät itse ovat kovan tason muusikkoja - näitä puolivillaisia hupipoppoita hassuissa vaatteissa kun kyllä oltiin nähty aiemminkin.

 

LT United siis koostui kuudesta muusikosta, joista Mamontovas erottuu selvästi johtohahmona tässä esityksessä. Tämä ei suinkaan ole ihme, sillä hän on kenties Liettuan kuuluisin laulaja/lauluntekijä. Ja myös hyvä sellainen. Toinen "päähenkilö" kappaleessa on ns. kakkossolistin virkaa tekevä hymynaamainen ja koripallolauluistaan tunnettu Mikutavičius. (Siis tokihan te tiedätte että Liettuan kansallisurheilu on koripallo ja maa on pärjännyt maailmalla erinomaisesti lajissa.) Kansainvälistä väriä ryhmään tuo Skampista tuttu Diawara. Skamp edusti Liettuaa vuonna 2001, ja siten Diawara pääsi jo toista kertaa viisulavalle. Mamontovasin lisäksi toinen suosikkini Liettualaisten joukossa on megafoniin huutava Urbonavičius, joka on Liettuan kovimman bändin eli alternativehenkistä postpunkpoppia soittavan Bix:in laulaja. Viulua soittava Belickas on tuttu folk-rockia soittavasta Airija-bändistä ja Kekkosen näköinen soolotanssija Lukošius on Mamontovasin vanha bändikaveri Fojen ajoilta. Aikamoinen tähtikaarti liettualaisittain siis nähtiin euroviisulavalla. Brittien tv-selostaja sanoikin komeasti tämän esityksen jälkeen että "in your face". Ja sietääkin. Hienoa pojat!

Jos samanmoinen poppoo saataisiin Suomessa kasaan, olisi se jotakuinkin näin: Hector, Jari Sillanpää, Tidjân Ba, Ismo Alanko, Lauri Tähkä ja Zarkus Poussa. Eli kovan luokan laulaja/lauluntekijä, hymyilevä kansanviihdyttäjä, kansainvälinen rap-taitaja, alternatiivi 80-luvulta, folk-rock viihdyttäjä sekä kaikkien kiva bändikaveri. Että näin. Ja jos Hector heittäytyy hankalaksi niin sen voisi korvata Teemu Brunilalla, vaikka hän ei soolotuotantoa ole harrastanutkaan. Ai jai... nyt menee ensi yö miettiessä mitä yllämainittu kokoonpano saisikaan aikaan. Vapise Softengine!

Keskimaan siivekkäät karvajalat

Televisiotorstain kehuttu, mutta ei iske -haasteessa kysellään oman maun vastaista tv-sarjaa. Eli jotain josta kaikki muut tuntuvat kuhisevan, mutta oma ymmärrys ei vain riitä. Omista varastoistani löytyy melkein kokonainen genre jota en vain ymmärrä. Minä nimittäin en vain ymmärrä fantasiaa. Olen pahoillani. En ole lämmennyt Tarulle sormusten herrasta enkä ihastellut lapsena Narniaa. En kirjoina, teatterissa enkä valkokankaalla. Puhumattakaan televisioruudusta. Ainoat vähän sinne päin, jotka tässä genressä hyväksyn ovat Xena (eihän sitä voi kun rakastaa), sekä elokuvat Ihmemaa Oz (tietenkin, koska Dorothy näkee unta) ja Labyrintti, koska siinä on David Bowie ja Jim Hensonin nuket. Mutta eipä noita kahta viimeistä taideta oikeasti edes laskea koko genreen, joten hiljenen asiasta nyt kokonaan.

No mutta, valintani ja vastaukseni viikon haasteeseen on siis Game of Thrones. En ymmärrä sarjaa, enkä edes halua katsoa sitä. Eikä minua vaivaa ollenkaan etten ole nähnyt yhtä ainoaa jaksoa. Joitain keijun näköisiä pieniä tyttöjä ja ritarimaisia miekkosia olen ohimennen nähnyt. Siinä kaikki. Väki näyttää mielestäni samalta kuin muussa samanhenkisessä kuvastossa (eli d&d, Tolkienit ja mitä näitä nyt sitten onkaan), ja koska en vain erota niitä toisistaan olen täysin pihalla.

Kuva: cdon.com

Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Puhun tv-sarjoista usein sillä nimellä joka parhaiten suuhuni istuu. Usein suomenkielisellä, mutta joskus alkuperäinen on parempi ja kuvaavampi (kuten vähän aikaa sitten mainittu United States of Tara). Game of Thronesin kohdalla mietin usein miksi sarjan nimeä ei ole käännetty. Varsinkin kun George R.R. Martinin kirjoille ja kirjasarjalle kuitenkin löytyy se oma suomalainen nimensä. Miksi sarja ei voi olla nimeltään Tulen ja jään laulu? Se olisi mielestäni niin hieno tv-sarjan nimi (valtaistuinpelin sijaan).Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Puhun tv-sarjoista usein sillä nimellä joka parhaiten suuhuni istuu. Usein suomenkielisellä, mutta joskus alkuperäinen on parempi ja kuvaavampi (kuten vähän aikaa sitten mainittu United States of Tara). Game of Thronesin kohdalla mietin usein miksi sarjan nimeä ei ole käännetty. Varsinkin kun George R.R. Martinin kirjoille ja kirjasarjalle kuitenkin löytyy se oma suomalainen nimensä. Miksi sarja ei voi olla nimeltään Tulen ja jään laulu? Se olisi mielestäni niin hieno tv-sarjan nimi (valtaistuinpelin sijaan).